sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Rusettihäntäisiä ötököitä pehmenneessä päässä


Ryppyinen olo. Retroflunssa.
Vietän viikonloppua somasti peiton alla.
Oikeastaan nautin. Niistämisestäkin.
Minulla on iso pino pehmeitä nenäliinoja, ja mies tarjoilee yllättävän hyvää saksalaista punaviiniä.
(On se, punaista ja saksalaista!)

Nuhan ja viinin pehmentämään päähäni pälkähtää jostain muumikirjasta ajat sitten lukemani ramssu:
 -Joka pikku ötökällä rusetti on hännässään.

En huolestu. Huvitun.
Mistä näitä assosiaatioita oikein tulee?

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Merkityksiä



Tein uunipuuroa spelttihelmistä. Hyvää.
Ruokki ja lämmitti sieluakin.

Muistin: joku jossain käytti sanaa lohturuoka jostain, jota en nyt muista.
Aloin muistella muita lisämerkityksen saaneita sanoja.
Turvavaate.
Voimabiisi.
Minulla ei taida olla kumpaakaan, mutta liitän mielelläni lisämerkityksiä ruokaan.
Taisin harrastaa sitä varsinkin silloin kun lapset olivat vielä lapsia.

Meillä syötiin Sadepäivänlettuja, Juhannusmansikoita ja juotiin Joulunajanaloittamiskaakaota.
Enimmäkseen meillä kyllä taisi olla sitä, mistä Hufvudstadsbladet pari päivää sitten käytti nimitystä Tråkmat, tylsyysruoka. Tråkmat on artikkelin mukaan äitien tekemää arkiruokaa ja vastakohta isien viikonloppuisin kokkaamille keittiöbravuureille.

Mies kertoi että armeijassa tarjottiin lomalle lähteville sotapojille kaikenlaista liikaa innostusta hillitsevää jarrupuuroa.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Valo



Herään aurinkoon. Nyt en sytytä kynttilöitä.
Huomaan: ikkunat ovat likaiset. En välitä. Putsaan aurinkolasit.

Vastaleikattu Mårbacka puskee uutta vihreää.
Uusien alkujen päivä.

Minä olen tumma varjo jääkukkien seassa.
Pitäisi tietää miten päin valossa seisoo.

perjantai 18. helmikuuta 2011

Aikuisuustesti



Nostan ja kannan mukisematta, mutta sormivoimani ovat olemattomat.
En saa auki mitään.

Miehellä on rautaiset sormet ja palava rakkaus kaikenlaisiin nippeleihin.
Aukoo kiltisti purkit ja hankkii avukseni yhä uusia avausvehkeitä.
Jotkut niistä toimivat.
Joskus.

Aikuisen lapsen huomaa aikuiseksi silloin, kun tämä pyydettäessä avaa purnukan eikä enää sano, että eihän tämä ollut ollenkaan tiukassa.

tiistai 15. helmikuuta 2011

M-----a



Tykkään makkarasta ja tunnen itseni urheaksi kun tunnustan sen.
Makkarasta tykkääminen on todennäköisesti rumaa ja sopimatonta, makkara sananakin vähän kuin kirosana, semmoinen, joka kirjoitetussa tekstissä siistitään pikkuisilla viivoilla.
Valokuvissakin m-----a näyttää jotenkin nololta.

Puolustuksekseni kerron, ettei tykkäämiseni kohde ole mikä tahansa ketjunakki, vaan vahvasti valkosipulille tuoksuva, paperinohuiksi siivuiksi viipaloitu salami.

Sitten on toinenkin puolustus.
Lapsista vanhin vaalii jääkaapissaan hapantaikinan juurta.
Semmoisesta saa nykyisin niin monta gurmeetähteä, että äitikin voi paistatella niiden loisteessa.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Jotkut ovat, jotkut olivat, jotkut vasta tulossa



Olen onnellinen ystävistäni.
Heistä, jotka ovat.
Heistä, jotka olivat.
Ehkä vähän heistäkin, jotka eivät sitten olleetkaan vaikka luulin.

Uskon ystävyyteen ensisilmäyksellä, mutta en kuvittele, että se olisi ainoa tapa ystävystyä.
Kaksi parasta ystävääni olen kuitenkin löytänyt juuri niin. Kevytpuhelevassa ihmisjoukossa, jossakin huoneen toisella laidalla joku, jonka tunnistaa, vaikka ei vielä tunne, ja itse tulee tunnistetuksi ja alkaa dialogi, joka jatkuu ja syvenee ja tietää, että tämä on ystävyyttä ja se on.

Sitten ovat he, jotka menivät tai joiden luota menin, koska läheisyys imi voimat ja jätti iholle nypittäväksi pieniä, teräviä piikkejä.
Mutta ovat myös he, jotka olivat ja menivät hyvällä tavalla. Muutuimme, elämä ympärillämme muuttui, ystävyys tuli valmiiksi, kuihtui kauniisti. Jätti tilaa uudelle. Siksi olen onnellinen myös heistä, jotka ovat vasta tulossa.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Sanon että höps



Joittenkin ratkaisukeskeisten terapioitten ja yleisen keittiöpsykologian perusmantra tuntuu olevan se, että ihminen voi muuttaa vain itseään.
Ja höps, sanon minä.

Jokainen, joka uskaltaa nähdä, näkee, että olemme täynnä toinen toistemme sormenjälkiä, niiden muovaamia hyvässä ja pahassa.
Jo perusidentiteetti syntyy suhteessa muihin. Kasvaa, kutistuu, vääristyy, toipuu.

Ihminen ihmisen lähellä on huikea juttu!
Ihana ja vaarallinen.
Se antaa vastuun.
Ja samassa paketissa vastuun kanssa tulee ihmisen mittaamattoman suuri arvo.

Ei ole yhdentekevää keitä tapaamme. Eikä milloin, eikä miten.

---
Kuvissa Tuula Auermaan savireliefejä

tiistai 8. helmikuuta 2011

Punaisiin pukeutunut huutomerkki



Päivä ei enää vain käväise. Viipyy jo.
Herääminen uuteen sankkaan valkoiseen tuntuu erehdykseltä.

Aamuautiolla kadulla, valkoisen keskellä, tarpoo punaisiin pukeutunut nainen.
Takki, hattu, laukku ja sattenvarjo, kaikki punaista.
Hilpeä huutomerkki. Iloinen yllätys.

Tulen oudosti iloiseksi.
Tahdon värejä, niitäkin, joista yleensä en välitä.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Navetta-assosiaatioita



Vietin yön kylpyhuoneen lattialla.
Vatsatauti.
Huomasin ajattelevani:" Hyvä, ettei minun tarvitse mennä navettaan aamulypsylle".
Sitten huomasin, ettei minulla ole navettaa, ei edes lehmiä, ja että elämäni aikana olen nähnyt navettoja lähinnä ulkopuolelta.

Aamulla, voimien jo palatessa, luen arvostelun Jouko Halmeskosken vastailmestyneestä kirjasta Orjamarkkinat.
Halmeskoski on haastatellut entisiä huutolaislapsia, heitä, joista viimeisiin voimme vielä törmätä kaduilla tietämättämme.
Mummoja, pappoja, joilta vietiin kaikki jo varhain.

Nämä pienet, jotka tekivät raskasta työtä jo leikki-ikäisinä. Näkivät nälkää. Kokivat julmia rangaistuksia.
Joillekin heistä oli suurin lohdutus ja turva, kun he saivat ruoakseen sikojen ruokaa ja nukkumapaikakseen navetan lattian.

Ymmärrän etten ymmärrä.

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Puhallus



Lapsenlapsi opettelee kävelemään. Kupsahtelee. Itkee.
Puhallan ja se tepsii.

Luulen tietäväni miksi puhallus on niin tehokasta.
Kun puhaltaa, ei voi samalla puhua. Varsinkaan ei tyhjiä, turhia sanoja.
Tärkeintä ehkä se, ettei puhaltaessa voi neuvoa. Ei edes neuvoskella.
Puhaltajan sanaton viesti on: Tiedän, että sinuun sattuu. Olen tässä vierelläsi. Näen sinut. Kuuntelen sinua. Välitän.

Tämä toimii silloinkin kun lohdutettava osaa jo kävellä, eikä välttämättä tarvitse edes puhaltaa, jos vaan muuten pystyy pitämään suunsa kiinni.