Juu ja ei

Plaraan kalenteria ja fundeeraan aikatauluja.
Jos ei tiedä mitä tahtoo, tulee helposti ajelehtineeksi.
Ajelehtii toisten tahdossa tai siinä, mitä luulee toisten tahdoksi.
Itsepetosta.

Itseään voi petkuttaa toisinkin päin.
Jos luulee, että vapaus on sitä ettei kiellä itseltään mitään ja aina tekee sen, mitä itse tahtoo, saattaa muuttua hyvinkin nopeasti oman minänsä orjaksi.

Melkein jokainen JUU on EI joskus paljollekin muulle.
Tämä ei ole helppoa, mutta ei myöskään aprillipila vaan totisinta totta.

Parveke ja lautanen

Meillä ei ole ikkunaverhoja. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ei ole koskaan ollutkaan.
Ikkunoiden välissä on kyllä sälekaihtimet, ne riittävät.

Voin ihastella muiden verhoja. Sitäkin, että joillakin on erikseen kesä-, talvi-, joulu- ja ehkä jopa pääsiäisverhot.
Markkeeraan itsekin vuodenaikoja ja juhlakausia, sellainen on minusta ihanaa, tärkeääkin.

Meillä kodin vuodenajat näkyvät selvimmin parvekkeella ja lautasella.
Nyt parvekkeen suuret ruukut ovat täynnä keltaisia pikkunarsisseja ja sinisiä helmililjoja.
Lautaselle tahtoisin tuoretta parsaa.

Sielu oikenee

Lauantainen Tukholma. Lämpöä varjossa reilut kymmenen astetta, auringossa ties miten paljon.
Joillakin paljaat varpaat sandaaleissa, toisilla toppatakit.

Portailla, seinänvierustoilla, terasseilla ihmiset kasvot valoon päin kääntyneinä.
Minäkin, ja minusta me kaikki olemme jotenkin liikuttavia, kuin pimeästä esiinryömineet eläimet, valoa ja lämpöä ahmimassa.

Ahmin kauemmin kuin tiedän viisaaksi.
Mitä siitä, vaikka naama auringossa rypistyisi jos sielu oikenee.

Mennä kohti

Piirrän pölynimureita. Olen piirtänyt niitä viikkokaupalla mutta taapero pyytää piirtämään aina vaan uusia.
Kun imuri on valmiiksi piirretty, hän piirtää sen päälle tarmokkaan kerroksen väriä.
Sanoo: Piiloon.

Jutun juoni on nerokas.
Taapero on pelännyt imureita vauva-ajoistaan asti, lähestynyt niitä sitten varovasti, uskaltanut lopulta koskettaa pelkonsa kohdetta.
Puhuu edelleenkin paljon imureista, arvelen: puhuu auki pelkoaan.

Juoni toimii muillakin kuin taaperoilla eikä kyse välttämättä ole pelon piilottamisesta vaan siitä, että niille voi tehdä jotain konkreettista.
Mennä kohti.
Kirjoittaa ne auki.
Puhua jos löytyy viisas kuuntelija.

Kevätseremoniat

Kevät ei tarvitse apuani mutta minä tarvitsen seremonioita.
Tänään tämmöisiä:
Talvitakit, paksut huivit ja myssyt parvekkeelle tuulettumaan ja sieltä kesäsäilöön.
Talvikengät putsattuina pusseihin ja laatikkoihin.
Ruusuhuivi kaulaan ja pikkukengät jalkaan.

Tätä piti juhlia kevään ensimmäisillä terassikahveilla.
Ei vaan onnistunut, olisin sittenkin tarvinnut vielä villahuivin.

Väljempi pipo

Hukkasin ikonin työpöydältäni. Kolmas kerta! (Tämä ei ole teologiaa vaan teknologiaa.)
Aikuinen lapseni jaksoi kärsivällisesti neuvoa miten se löytyy koneen labyrinteistä.
Ei muistuttanut, että kerta oli kolmas. Ei kohottanut edes kulmakarvojaan.
Se on armoa.

Sekin taitaa olla armoa, että en kerro monesko kerta on kyseessä, kun mies unohtaa puhelimensa milloin minnekin. (Teologiaa?)

Moitin usein itseäni: Ääliö! Saatan olla oikeassa, mutta toisaalti ihan tolkuttoman väärässä.
Ääliö ei moittimalla viisastu.
Ilman arkista armoa arki kompastuisi omiin jalkoihinsa, ja ääliöt saattavat tarvita vain väljemmän pipon.

Pienet annokset

Olen syntynyt keisarinleikkauksella, tempaistu valoon valmistautumattomana.
Ehkä siksi en oikein tykkää yllätyksistä.
On ihanaa kun hyvää saa odottaa, siihen valmistautua, nauttia jo etukäteen.

Paras hyvä tulee pieninä annoksina.
Ehtii nähdä vivahteet ja tietää, että lisää tulee ehkä piankin.

Kevät on hyvä, joka tulee hiipien, ei rysähdä päälle kerralla.
Tänään kevät näyttää olevan pysähdyksissä, mutta ei ole.
Hyvää tapahtuu myös silloin kun sitä ei heti näe.

Panostettu

Poikkesin vaatekauppaan.
"Pyydä apua jos tarvitset", sanoi myyjä. Lupasin pyytää.

Kävelin mekkorekille. Myyjä liimautui varjokseni ja sanoi:" Mielettömän ihania, eikös vaan?"
Nyökyttelin.
Varjo jatkoi:" Tänä keväänä pastellit ovat ihan must, vai mitä?"
Taas nyökyttelin.
Sitten Varjo toi pyytämättä eteeni pinon housuja ja hehkui:" Nämä ovat uusinta uutta, viedään ihan käsistä!"
En vienyt.

Aloitin poistumisen.
Varjo ehti eteeni, osoitti neulehyllyä ja valisti:" Merinovillaan kannattaa aina panostaa."
Olin jo panostettu. Kaulassani panoksena vanha merinovillainen raitahuivi.
Kadulle selvittyäni mietin olisiko ollut joku fiksu tapa vaientaa yli-innokas myyjä.

Kuvio satunnaisessa

Nuutunut olo. Olen kohdellut itseäni huonosti, ollut liikaa sisällä, syytellyt jäisiä katuja, kiireitäkin.
Tekosyyt eivät tänään riitä. Tahdon ulos aurinkoon.

Tyhjät hetket, se että kävelee kävelläkseen, istuu yksin kahvilassa tai vaikka bussissa.
Ajatukset lepattavat. En yritä ohjata niitä.
Jos ottaa askeleen etäisyyttä itseensä, näkee ehkä tarkemmin minne ajatukset vievät, mitä tahtovat.
Satunnaisessa on kuvio.

Puuroa pandalle

Ihmiselle ei ole hyväksi olla liian aikuinen.
Jos ei osaa leikkiä, ei aina osaa oikein muutakaan.
Leikki ja luovuus kulkevat käsi kädessä, samoin leikki ja elämisen ilo, taito nähdä, ihmetellä ja ihastella.
Leikkimiseen pitää heittäytyä ja se vaatii vähän rohkeutta.
Lapsilla se rohkeus on, aikuisilla ei läheskään aina.
Entä voiko hullunrohkeus olla viisautta, ja miksi joskus käy niin, että leikistäkin tulee suoritus?

Rakkaistani pienin tänään täällä.
Keitämme leikkipuuroa leikkipandalle.
Pandalla ja Pienellä on viisaat silmät.

Kiukku ja kiukun lähtö

Uusimmassa Annassa kysytään parilta lapselta mitä mieltä he ovat päiväkodistaan.
Kuusivuotias Moona kertoo että parasta olisi jos ei ulkoiltaisi ollenkaan, mutta ulos pitää mennä että kiukku lähtee ihmisestä.

Ihmisestä lähtevä kiukku on hyvä juttu.
Ihmiseen jäävä ei.

Kiukku on tuoretuote, "parasta ennen"- päiväyksellä varustettu.
Jos se ei pääse käsittelyyn tarpeeksi aikaisin se muuttuu kiukutteluksi, katkeruudeksikin.
Myös aikuiset osaavat kiukutella.

Moona puhui viisaita.
Ulos on mentävä, kiukku kohdattava jotta se voisi muuttua positiiviseksi voimavaraksi.
Kiukkuisimmat tuntemistani ihmisistä ovat pelottavan kilttejä.

Kevytiloja

Ina haastoi kertomaan kymmenen ilahduttavaa ja mielihyvää tuovaa asiaa.
Kuulustelin itseäni. Huomasin, että iloja on monta ja montaa sorttia.

On suuria, elämää kantavia perusiloja, jotka eivät suostu luetteloitaviksi, saati numeroiduiksi.
Sitten ovat pienet kevytilot, jotka tuovat hyvyyttä ja kauneutta, valoa ja lämpöä, ja jotka nostavat hetkeksi, mutta eivät kanna kauas, koska se ei niiden tehtäviin kuulukaan.
Pieniäkään iloja ei kannata väheksyä sillä koskaan ei voi tarkasti tietää, mikä lopulta on suurta, mikä pientä.

Huhuilen paikalle tajunnanvirtani. Näitä se tarjoilee:
- Herääminen valoisaan kevätaamuun ennen herätyskellon soittoa
- Pitkä, hidas yöpukuaamu
- Pakastimesta löytynyt ruisleipä
- Lähikaupasta löytynyt vaaleanpunainen tulppaanikimppu
- Nastarenkaani jäisellä kadulla
- Ystävän hyvät uutiset
- Se, että tänään tarvitsen aurinkolaseja
- Se, että pian tarvitsen kevätkenkiä
- Lukemista odottava kirjapino
- Lapsenlapsen iloiset silmät ja kurnuttava nauru. Tarkemmin ajatellen tämä kuuluu isojen perusilojen osastoon.

Haaste pitäisi antaa eteenpäin viidelle.
Menee vaikeaksi.
Ottakaa vastaan ihan jokainen, joka syttyy aiheesta!

Riippuvainen rapinasta

Aamulehdet jäivät jostain syystä tulematta. Vieroitusoireet tulivat.
Olen siis riippuvainen.

En pidä painettua sanaa ensisijaisena uutislähteenäni, siihen se on aivan liian hidas.
Kuitenkin yksi päivän hienoista hetkistä on se kun saa poimia aamulehdet kynnysmatolta,
kun saa istua lukemaan, kun kahvi tuoksuu kupissa ja lehdet rapisevat kun niitä kääntää.

Jos en siis lue lehtiä uutisten tähden, miksi ne silti ovat tärkeitä?
Ehkä olen riippuvainen rapinasta.

Ihanin elämässä

Ihanin elämässä on ilmaista. Usein myös yllättävää.
Rakkaus. Kauneus. Totuus.Ystävyys. Ymmärrys. Levollinen luottamus.
Jos niistä yrittää maksaa jotain, ne menevät rikki, likaantuvat.

Kontrollista luopuminen, elämään heittäytyminen, rento retkahtaminen tekemään asioita ilosta ja levosta käsin, uskon että se on mahdollista.
On se.
Sekin on, että mitään kamalaa ei tapahdu vaikka ei ole täydellinen, vaikka ei edes yritä olla. Kukaan ei ole.