tiskirätti ja tähti

Ystävämme oli hoitamassa sisarensa tarhaikäisiä poikia.
Koska poikien äidin syntymäpäivä lähestyi, ystävämme kysyi pojilta mitä he aikovat antaa äidilleen syntymäpäivälahjaksi.
Pojilla oli selvät suunnitelmat.
Toinen sanoi antavansa uuden tiskirätin.
Toinen päätti antaa kauneimman tähden taivaalta.

Rakkaudella on monenlaisia ilmenemismuotoja.

Siitä huolimatta että

Molemmista päistään venytetty viikonloppu Kreikassa.
Pinta oli niinkuin aina ennenkin.
Unikot ja ruusut kukkivat, pääskyset ruokkivat poikasiaan, meri oli läpinäkyvä syvälle asti, ja vanhat miehet istuivat kahviloissa puhumassa maailmojaan järjestykseen.

Kaunis, kamala, rappionsa reunalla roikkuva Kreikka, joka on huijannut itsensä ja koko Euroopan suuriin ongelmiin.
Silti sitä rakastan, kiukun läpikin rakastan. Rakastan hullulla rakkaudella ja luulen, ettei muunlaista rakkautta ole olemassakaan.
Rakkaus on aina jotain, joka on siitä huolimatta että, ei siksi että.

Hyvän hipaisut

Maria haastoi kertomaan kymmenen minua ilahduttavaa asiaa.
Innostuin, mutta huomasin pian, että tämä voi mennä minulta falskiksi.
Asiat jotka ilahduttavat juuri nyt ovat joko liian henkilökohtaisia tai liippaavat läheltä rakkaitteni elämää tavalla, jota en blogissa voi jakaa.

Jäin miettimään mitä ilahtuminen oikeastaan on.
Ehkä sitä, että jokin hyvä tulee, ehkä yllättäen, ehkä vain hipaisee. Välttämättä sitä ei edes huomaa, sitten vaan ihmettelee mistä odottamaton ilo tuli.
Tämä liittyy usein assosiaatioihin, jokin koskettaa meissä jotain jonka olemassaolosta emme välttämättä edes tiedä, mutta joka herää henkiin hyvän hipaistessa.

Erikseen ovat sitten isot ilahtumiset, ne, jotka ehkä tulevat silloin kun joku tietoisesti ilahduttaa tai kun elämä tarjoilee suurta hyvää.

Jos ei ole avoin ilolle voi käydä niin, että suuretkin ilonaiheet menevät huomaamatta ohi, pienistä puhumattakaan.

Helene Schjerfbeck

Kävimme katsomassa viimeistä päivää avoinna olleen Helene Schjerfbeckin  näyttelyn Villa Gyllenbergissa, Helsingin Kuusisaaressa.
Meinasi mennä pelkäksi idylliksi.

Taidemuseon ulkopuolella alkukesän ihanuus. Meri. Kielomerikin.
Kahviossa vastapaistettujen pullien tuoksu.
Sisällä Schjerfbeck, josta on jo sanottu, kirjoitettu, puhuttu kaikki. Eikä ehkä mitään.
Ei ehkä saisikaan.
Pitäisi vaan katsoa hiljaa.

Opas ei ollut hiljaa. Selitti.
Menin niin kauas oppaasta kuin pääsin, mutta oppaan ääni tuli perässä.

Juuri Schjerfbeckin kohdalla kaikenlainen selittely tuntuu erityisen pahalta.
Siksikin ehkä, että hän itse on kirjoittanut:
-Miten paljon sisältyykään epätäydelliseen. Täydellinen muoto on usein niin tyhjä.

Vallasta humaltuneet

Onnellinen se, joka on säästynyt tapaamasta vallastaan humaltuneita.
Heitä, jotka astuvat huoneeseen täyttäen sen.
Joilla on iso ääni ja hymy joka ei anna vaan ottaa.
Heitä, jotka hylkäävät sen, josta eivät hyödy. Kävelevät yli, katsovat ohi, eivät kuuntele.
Säästyvät katsomasta silmiin, eivät ehkä uskaltaisikaan koska niistä saattaa nähdä oman kuvansa, heikkoutensa, avuttomuutensa.

Kun valtansa vallassa oleva ojentaa kätensä kannattaa olla tarkkana.

Ajattelen Siperiaa ja odotan varvastossuaikaa

Kun kaksivuotias potkii lenkkitossunsa ja kiskoo sukkansa asfaltille viidennen kerran saman kauppareissun aikana luovutan.
Ajattelen Siperiaa joka ehkä opettaa. Ajattelen myös kesää, lämpöä ja varvastossuja.

Ennen kuin luovutan, kuulen sanovani asioita, joita en luulisi sanovani:
-Kaikilla muillakin on kengät. (Maanittelua)
-Jos pidät kengät jalassa menemme puistoon. (Lahjomista)
-Kaikki katsovat ja ihmettelevät paljaita varpaitasi. (Voi hyvä Sylvi että kehtaankin!)

Kun työntää rattaissa istuvaa paljasvarpaista taaperoa  ja plussaa on vain kuusi astetta, kerää paheksuvia ja kummeksuvia katseita ja kommentteja:
- Hei, siltä on pudonnut kengät ja sukat!
- Lapsiparkahan palelee.
- Kyllä se nyt sairastuu.

Taapero treenaa tahtomista, minä kärsivällisyyttä.
Hyvä niin.
On niin monia, aikuisiakin, jotka eivät ole koskaan oppineet tahtomaan.
On heitäkin, joille tahtominen on jäänyt päälle pakonomaiseksi uhmaksi.


Mitä tapahtuu ihmiselle, joka hyppää yli tärkeän kehitysvaiheen?
Voiko sen ottaa takaisin myöhemmin?

Hög mysfaktor

Mys, sanotaan Ruotsissa, ja usein sanotaankin.
Mys on leppoisaa kodikkuutta, oleskelua sohvannurkassa villasukat jalassa, lueskelua, kynttilänvaloa, teetä ja kissanpaijaamista. Ihania asioita jokaikinen.

Mys on kuitenkin joutunut myös toisenlaisiin systeemeihin.
Kun ruotsalainen haluaa myydä jotain, se näyttää yhä useammin tapahtuvan niin, että myynnin kohteella mainitaan olevan hög mysfaktor, siis korkea kodikkuus- tai leppoisuustekijä.
Tässä kohtaa aina virnistän vinosti.

Eilen oivalsin, että kannattaisi virnistää vähän vähemmän.
Omassa Hufvudstadsbladetissamme myytiin asuntoa, jossa on yllättäen hög mysfaktor.
Tämänpäiväinen Hufvudstadsbladet esittelee keskutakirjaston voittajaehdokkaita mainiten, että yhdessä rakennuksista on mysfaktor.

Kodikkuus, levollisuus, sen enempää kuin onni ja rakkauskaan eivät voi olla ostettavissa.
Niitä meille kuitenkin kaupataan. Milloin minkäkin faktorin avulla.

Jäätelösnobi tahtoo tavaratalon rappusille

Oikeastaan en tykkää jäätelöstä.
Jäätelön syömisestä tykkään, mutta en minkä tahansa jäätelön, enkä missä tahansa.
Tahdon tötterön, kunnollisen, en niitä styroksilta maistuvia, eikä haittaa vaikka jäätelö syödessä vähän valuisikin.
Kulhosta lusikoitava jäätelö, olkoon vaikka kuinka hieno annos, ei maistu samalta.

Taidan olla jäätelösnobi. Tässä on kuitenkin kyse ihan muusta kuin jäätelön mausta.
Jäätelön syöminen on minulle tapahtuma, traditio, vuodenaikamarkkööri, nostalgiaa.

Kun olin pieni, isä vei minut jokaisena kesäsunnuntaina jäätelökioskille.
Sain valita vohvelitötterööni pallon, aina vain yhden.
Asfaltti tuoksui, kesä jatkui ikuisesti, isä oli iloinen ja aina paistoi aurinko.

Jäätelöasioissa en ole aikuistunut. En tahdokaan.
Riemastuin kun luin Helena Anhavan ajatelman:
-Älä päästä itseäsi tietyn ikäiseksi, älä tietyssä asemassa olevaksi, niin olet vapaa tällaisenakin kevätpäivänä istumaan tavaratalon rappusille syömään tötteräjäätelöä.

Etäisyydentaju

Meillä on pari naapuria, jotka eivät koskaan tervehdi vaan kääntävät katseensa pois hyvissä ajoin. En ota sitä henkilökohtaisesti sillä olen ymmärtänyt etteivät he tervehdi muitakaan.
Tarvitsevat ilmeisesti etäisyyttä ja omaa rauhaa.

Minäkin arvostan omaa rauhaani mutta sillä on toisenlaiset rajat. On kiva tervehtiä naapureita ja jutella heidän kanssaan jos osumme samaan raitiovaunuun tai bussiin. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että kaikkien pitäisi puhua kaikkien kanssa, ja että on jotenkin kansallinen häpeä, kun Suomessa istutaan hiljaa yleisissä kulkuneuvoissa ja muissa yhteisissä tiloissa. Ajatus pitkästä bussi-, juna- tai lentomatkasta vieressäistuvan ventovieraan puhuessa asioista, jotka eivät vähääkään kiinnosta, tuntuu melkein pelottavalta.

Ehkä tässä kaikessa on kyse etäisyydentajusta, siitä mikä milloinkin on oikea välimatka ja ketä mitenkin voi lähestyä.
Itse olen aika arka ottamaan kontaktia, ja pitelen joskus kirjaimellisesti hihasta ekstroverttiä miestäni.

Tiskipöytärealismi

Kun elämä tarjoaa huippukokemuksia, saattaa erehtyä luulemaan, että tämä se vasta on elämää.
En vakuutu.
Minusta elämää on vähintään yhtä paljon tavallinen arki. Tiskipöytärealismi. Hiekkalaatikkokeskustelut.

Jos kovasti tavoittelee huippukokemuksia saattaa menettää taidon nauttia kaikista niistä pienistä perusasioista, joista elämä koostuu.
Sielu liitelee vapaana, jos nyt yleensä on liitelevää lajia, vaikka kädet ovat tiskialtaassa, ja hiekkalaatikoilla käydään joskus huikeita keskusteluja.

Jos odottaa vain täyttä kesää, voi menettää tässä hetkessä läsnäolevat ihanuudet. Hiirenkorvatkin.