keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Joulu-uupumus



Uupumusta on suunnilleen kahta lajia, hyvää ja huonoa.
Siis minun mielestäni, ja nyt tietysti yleistän.

Hyvä on sitä, että on tehnyt jotain hyvin ja loppuun, ponnistellut pilkkuun asti.
Olo on kylläinen ja uni syvä.

Paha uupumus, luulisin, on seurausta siitä, että jotain on liikaa tai jotain tärkeää ei ole ollenkaan.

Minulla on nyt hyvältä tuntuva joulu-uupumus.
Olen kylläinen ja väsynyt.
Tätä oli sopivasti.
Rakkaita. Täysiä jääkaappeja ja tiskikoneita. Ääniä ja kielten sekamelskaa. Kuusi, kynttilöitä. Suklaata.
Punainen pöytäliina oli kyllä liikaa

Joulu ei ole vielä ohi, siirtyy vain uuteen vaiheeseen.
Kuusi siirtyy kompostiin, punainen pöytäliina pesukoneeseen.
Kotona on hiljaista aikaa lukea, kirjoittaa, ajatella.
Kynttilät eivät siirry minnekään.

perjantai 23. joulukuuta 2011

Joulu



Tahtoisin jouluikonin.
Kauneuden tähden.
Sen kauneuden, josta Dostojevskij sanoi: Kauneus pelastaa maailman.
Pienen, hauraan ja haavoittuvan kauneus.

Kaunista joulua teille kaikille!

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Äitinä amatööri



Minusta ei tullut kiekkomammaa.
Tuli sello-, piano-, viulu-, salibandy-, ja balettimamma.
Lapsista vanhin tanssi ammattiin asti. Tanssi prinssit, Lenskit ja Roomeot.
Opin: baletti ei ole neitimäistä sipsuttelua, vaan rankkaa, huippukuntoa vaativaa työtä, joka koskettaa katsojaa jos se kulkee tanssijan persoonan kautta, eikä jää tekniseksi suoritukseksi.

Kävin taas kerran katsomassa Pähkinänsärkijän, baleteista jouluisimman.
Katsomossa oli paljon vaaleanpunaisiin juhlamekkoihin pukeutuneita pikkutyttöjä. Miksiköhän juuri vaaleanpunaisiin, ja missä pojat?
Ajattelin: täällä, tänään, syntyy moni balleriinaunelma.

Harrasti lapsi sitten mitä tahansa, jokaisella on äiti, joka on äitinä amatööri.
Äidiksi ei voi opiskella, ei pätevöityä.
Kentän laidalla huutava kiekkomamma tai balettikatsomossa taputtava balettimamma on vaaraksi lapselleen ja itselleenkin, jos elää lapsensa kautta.

Ainoa tärkeä on rakkaus, ja se, että osaisi välittää sen niin, että lasta kantaisi tieto: minua rakastetaan, eikä se rakkaus ole riippuvainen siitä mitä teen tai miten onnistun, riittää että olen.
Aina silloin tällöin pelkään, etten sittenkään ole osannut kertoa sitä tarpeeksi selvästi.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Kierrätetty piensiivous



En ole koskaan tehnyt suursiivousta. Luulen ettei moni muukaan nykyään.

Kun lapset olivat pieniä ja koti suuri, opin fuskaamaan.
Jokaiselle päivälle oli oma siivouskohteensa: maanantaina eteinen, tiistaina kylpyhuone ja vessat, keskiviikkona keittiö ja sitärataa.
Harrastin siis kierrätettyä piensiivousta, eikä siinä päivää kohti kovin kauaa mennyt.
Edelleen olen sitä mieltä, että systeemi oli hyvä.

Nyt lapset ovat suuria ja koti pienentynyt.
Edelleenkään en suursiivoa.
Eilen putsasin kynttilänjalat, tänään pääni.
Kävelin siniseksi muuttuneessa iltapäivässä ja katselin jouluvaloja.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

En syttynyt



Kävin taideteollisuusmyyjäisissä.
En syttynyt.

Niin vähän kaunista.
On surullista kun käsi osaa mutta silmä ei.
Ja kyllä, tämä on nyt sitten vain mielipide, mutta samaa suren Virossa, ja ei, ne virolaisten mummojen kutomat ja myymät villasukat eivät todellakaan ole virolaismummojen kutomia, ja se ei ikävä kyllä ole vain mielipide.
Ruotsissa sitten ihmettelen taideteollisen käsityön tasoa. Silmä osaa, käsi myös.

Lähden myyjäisistä meren rannalle tuulettamaan päätäni. Tänään ei tuule niin paljon kuin haluaisin.
Rannan kivet ovat kauniita ja sorsa ui yksin.

perjantai 9. joulukuuta 2011

Vuoden pulla



Päivä ilman täytymisiä.
Lähden kaupungille kun vielä on hämärä.

Monella väsyneet silmät. Joku piilottelee haukotustaan punaiseen lapaseen. Minusta se on hellyyttävää.
Jotkut ovat tulleet kaukaa. Soittavat. Vähän falskisti, mutta sekin on nyt hellyyttävää.
Palelen. Lämmittelen kahvilassa. Istun kauan, nautin.

Kerran vuodessa, suunnilleen, syön pullan. Nyt on se kerta.
Vakuutan itselleni: Kuntopulla.
Sitten ihmettelen miksi tätä piti vakuutella, mitä yritän itselleni todistaa.

Kun tulen kotiin on jo uusi hämärä.
Voin hyvin.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Toivon



Jokaisella ikkunalla kaksi kynttilää sytyttämistä odottamassa.
Korvissa Pähkinänsärkijän musiikki.
Lasissa kuplivaa, ja mielessä kiitollisuus heitä kohtaan, jonka ansiosta meillä on vapaus.
Tänään toivon.

Toivon, ettei koskaan, ei koskaan enää, tulisi sotia.
Toivon, että maailmasta tulisi sellainen, ettei niin usein tarvitsisi valita kahden pahan välillä, vaan pahan ja hyvän.
Toivon, että voisin olla täydesti pasifisti.
Toivon myös, ettei tarvitsisi toivoa tätä kaikkea, vaan että se olisi jo todellisuutta.

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Tähtisuru



Kun olin lapsi, minulla oli tähtisuru.
Kuljin kadulla kuin sadun tulitikkutyttö ja katselin suuria punakeltaisia tähtiä kotien ikkunoissa.
Toivoin kiihkeästi, että meillekin hankittaisiin sellainen.
Ei hankittu, äidin mielestä ne eivät olleet kauniita.

Vähitellen aloin olla samaa mieltä äitini kanssa, eikä meillä vieläkään ole tähteä.
Ei sähkökynttilöitäkään, paitsi joulukuusessa.

Enää en tule haikeaksi kun näen kauniita jouluvaloja kotien ikkunoissa ja parvekkeilla, iloiseksi vaan.
Kauneinta mielestäni ovat oikeat kynttilät.
Hetki sitten sytytin parvekkeellemme seitsämän pientä tulta.

torstai 1. joulukuuta 2011

Mäyräkoira paratiisista



Mies meni paratiisiin, minä konserttiin.
Paratiisi on askarteluhuone, jossa mies vapaa-aikoinaan tekee mm. hopeakoruja.

Näin se muutama vuosi sitten alkoi:
Olin lähdössä jonnekin, ja jätin pöydälle lapun: Jääkaapissa on lohipiirakkaa.
Ajatuksissani olin raapustanut lapulle myös mäyräkoiran.
Kotiin palattuani sain piirtämäni mallin mukaan tehdyn hopeakoiran.

Sen jälkeen olen piirtänyt kissoja, hevosia, elefantteja, lintuja, korva- ja rannekoruja, en edes muista mitä kaikkea, ja mies on tehnyt mallieni mukaan koruja. Paljon. Ystäville, tuttaville, tuttavantuttaville.

Kun tulin konsertista, miestä ei vielä moneen tuntiin näkynyt missään.
Tuli sitten onnellisena, niinkuin paratiisista tullessaan aina.
Tällä kertaa mukana tuli mm. hevonen, elefantti, kissa ja koira.