sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Heräsin Pietarissa



Heräsin eilen Pietarissa. Katselin huikeita näkymiä ja huomasin miettiväni miten tästä kirjoittaisin blogiini, mitä kuvaisin.
Melkein pelästyin kun ymmärsin, etten katsonut vapain silmin enkä antanut ajatusteni viilettää vapaina.
                                  En katsonut itselleni.
                                  En ajatellut itselleni.
                                  Eikä sillä ollut mitään tekemistä epäitsekkyyden kanssa.

Sitten muistin Muumimamman, joka kerran, kaikkeen jakamiseen väsyneenä, lähtee yksin rannalle ja päättää poimia näkinkenkiä ihan vaan itselleen.
                                  Eikä sillä ollut mitään tekemistä itsekkyyden kanssa.

En ole väsynyt bloggaamiseen mutta nyt teen niinkuin Muumimamma. Etsin asiat, jotka ovat tärkeitä omille silmilleni ja omille ajatuksilleni.
Muumimamma tuli takaisin aikansa aarteita kerättyään. Ehkä minäkin joskus.

Kiitos kaikki te ihanat, jotka olette lukeneet,  kommentoineet, rohkaisseet.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Tori



Torini on raiskattu, melkein murhattu. Helsingin ihana kauppatori ei ole enää ihana.
Edes silakkamarkkinat eivät pelasta tilannetta kokonaan.

Vihannes-, marja- ja kukkakojujen paikoilla on nyt matkamuistomyyjiä ja elttaantuneelta paistorasvalta tuoksahtelevia valmisruokakojuja.
Kuka tarvitsee matkamuistoja ja kuka ostaa niitä? Näitä jossain kaukana idässä valmistettuja hirvityksiä, joihin on jälkeenpäin lisätty teksti Helsinki tai suomi Suomi. Tampereella varmaan sitten Tampere, Jyväskylässä Jyväskylä.

Ymmärrän, että marketit ovat syöneet alkuperäisen torikaupan kannattavuutta, mutta ei se selitä kaikkea. Onhan Helsingissäkin vielä Hakaniemen ihana tori, jolla käsittääkseni menee hyvin.
Turussa on hieno kauppatori, ehkä jokaisella kaupungilla omansa.

Jotenkin tuntuu, että Helsingissä  kosiskellaan ja samalla aliarvioidaan turisteja.
Onneksi on edes silakkamarkkinat.

maanantai 8. lokakuuta 2012

Suu kiinni ja panosta pinkkiin!



Kampaaja leikkaa hiusteni hapsuuntuneita latvoja ja puhuu taukoamatta.
Pakenen puhetta selailemalla iltapäivälehteä ja silmiini osuu otsikko - Panosta pinkkiin. Arvaan, että kyse on rintasyöpäkampanjasta, mutta en pysty keskittymään lukemiseen koska yritän nyökytellä kampaajan puheeseen oikeissa kohdissa.

Sitten bussilla keskustaan. Se on vähän noloa, sillä periaatteessa kävelisin yhtä nopeasti.
Bussissa koululuokka ja paljon ääntä. Ääni lähtee pojista. Tytöt istuvat hiljaa ja näyttävät vakavilta.
Kun luokka poistuu bussista, pojat menevät ensin, tytöt vasta sitten, ja jokaikisellä tytöllä on vaaleanpunaiset vaatteet tai ainakin vaaleanpunainen reppu tai pipo.

Kotimatkankin kuljen bussilla, eikä se nyt tunnu edes nololta, sillä minulla on painavat kantamukset.
Edessäni istuu pariskunta. Mies puhuu yhteen menoon koko sen matkan, minkä bussissa istun. Naisella on vaaleanpunainen kaulahuivi. Ei puhu.

Mutta se paljon puhuva kampaaja oli nainen, ja hänellä oli pinkkiä vain hiuspinnin verran.

perjantai 5. lokakuuta 2012

Kuluneiden asioiden ilta



Semmoinen ilta, että tekee mieli sanoa kaikki ne sanat, joista on tullut kuluneita ja kliseisiä.
Sanonkin.

Nojatuoli. Kyllä.
Lämmin peitto olkapäillä. Ei vielä.
Hyvä kirja. Ei kun kokonainen pino, mutta vielä en tiedä ovatko kaikki erityisen hyviä.
Kuppi teetä. Ei kun kahvia.
Kynttilä. Monta.
Villasukat. Ehdottomasti.

Melkein jo häiritsee, että parvekkeella vielä täysi kesä.

tiistai 2. lokakuuta 2012

Ajankulu



Tapasin eilen tuttavan ja todettiin tavanomaiset: - Pitäisi tavata pian oikein kunnolla ajan kanssa.
Sitten heti perään: - Ei taida onnistua ainakaan lähiviikkoina. Ensiviikolla on sitä, seuraavalla tätä ja koko ajan on kamala kiire.

Toisaalla jatkuva puhe ajanvietteestä.

Aika tulee ja menee enkä ymmärrä miksi sitä pitäisi viettää tai miksi pitäisi hankkia ajankulua.
Aika kuluu kyllä viettämättäkin, ja minusta aikaa on aina liian vähän.
On niin paljon sellaista mitä tahtoisin ehtiä.

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Juuret



Mieheni ja on kotoisin Pohjanmaan rannikolta. Koko hänen sukunsa niin isän- kuin äidin puolelta on sieltä ja kunnnolla onkin: sukupolvet taaksepäin ties miten kauas.
Anoppi asuu siellä yhä, ja minäkin ehdin asua siellä avioliittomme ensimmäiset vuodet.

Viikonlopulla kävimme tervehtimässä anoppia. Ajoimme sadat kilometrit, ja maisema muuttui sitä syksyisemmäksi mitä pitemmälle ehdimme.
Perillä mies totesi: Tunnen vahvasti, että juureni ovat täällä.
Ymmärrän kyllä.
Senkin ymmärrän, ettei hän juuristaan huolimatta haluaisi takaisin sinne.

Sitä en ymmärrä, että huomaan pienen osan omista juuristani olevan siellä. Enhän todellakaan ole kotoisin sieltä, ei sukunikaan. En edes viihtynyt, vaan tunsin jatkuvaa ulkopuolisuutta siellä asuessamme.

Miten juuret syntyvät?
Menisikö se näin: juuria syntyy kaikkialla, missä koemme jotain, joka muuttaa meitä ja kasvattaa meissä jotain, eikä juuria voi kitkeä vaikka yrittäisikin.
Useimmilla meistä taitaa olla aika moneen suuntaan menevät juuret.

Ps. Kuvat ovat vanhoja tukholmakuviani. Jollain kummallisella tavalla tunnen, että sielläkin minulla on juuret, melkein salaa kasvaneet.

torstai 27. syyskuuta 2012

Tähän hetkeen eivät mahdu kirkkaat värit



Ateneumissa on parhaillaan laajin milloinkaan järjestetty Helene Schjerfbeckin taidetta esittelevä näyttely.
Olen siirtänyt menemistäni sinne niinkuin siirretään kallisarvoisen viinipullon avaamista.
Odotin sopivaa hetkeä. Tänään se tuli.

Viivyin yli kaksi tuntia, ja tapahtui se, mikä tapahtuu kun hieno viini on avattu, kaadettu laseihin, nautittu.
Jälkimakukin on hyvä ja pitkä.

Kun tulin ulos Ateneumista olin onnellinen siitä, että iltapäivä oli harmaa ja tihkusateinen.
Nyt en tahdo nähdä mitään vähääkään räikeää, en edes kirkkaita värejä.
Mieluiten pitäisin silmäni kiinni ja katselisin muistikuviani Ateneumissa näkemästäni.

maanantai 24. syyskuuta 2012

Ikävöin peiliä, joka ei oleta




Kymmenen päivää kodissamme tepsutellut koiranpentu lähti omaan kotiinsa.
Pyyhin tassunjäljet lattioilta ja huomaan, että ikävöin. Tarkemmin ajateleen ikävöin pennun katsetta. Se ei huijaa.

Ihmisen katse huijaa usein, ja se on vaarallista, sillä peilaamme itseämme toistemme silmissä, ja kuva, jonka niissä näemme ei läheskään aina ole totta.
Jos katsoo kuvaa, joka ei ole totta, unohtaa helposti kuka ja millainen oikeasti on. Muuttuu. Ryhtyy yhdelle yhdeksi, toiselle toiseksi.

Luulen, että koira näkee tarkasti.
Sen silmissä näin, ainakin hetken, itseni sellaisena kuin olen silloin kun mikään peili ei oleta.

lauantai 22. syyskuuta 2012

Suren jo nyt



Tuntuu siltä, että lähes jokaisessa lehdessä jonka olen viimeaikoina saanut käteeni, on kuvia kodeista, joissa kirjat on järjestetty hyllyihin värien mukaan.

En ota kantaa systeemin visuaaliseen puoleen, mutta ihmettelen miten värin mukaan järjestetyistä kirjahyllyistä pystyy löytämään etsimänsä. Silti jokaikinen kirjahylly, jossa on paljon kirjoja, tekee minut iloiseksi, oli niiden järjestys sitten mikä tahansa.

Tiedän, että pian, ei ehkä kovinkaan kaukaisessa tulevaisuudessa, paperille painetut kirjat käyvät harvinaisiksi, ja että kirjahyllyille käy samoin.
Suren sitä jo nyt.

torstai 20. syyskuuta 2012

Ei haittaa



Aamu ei ole oikeastaan vielä alkanut, mutta lainakoira ilmoittaa, että nyt olisi viisainta lähteä ulos.
Vedän parhaat hetkensä kokeneen popliinitakin yöpukuni päälle, jalkaan raidalliset villasukat ja sandaalit. Vain koira on elegantti.
Ajattelen: Ei minua nyt kuitenkaan kukaan näe.

Porraskäytävässä vastaan porhaltaa suuri, hiestä läpimärkä mies ilman paitaa. Jakaa aamulehtiä, ja on paidan riisuessaan ajatellut ehkä samoin kuin minä: Kukaan ei näe.

Opetus numero yksi: Milloin ja missä tahansa voi tulla nähdyksi. Varmimmin silloin kun oikein kunnolla repsottaa.

Opetus numero kaksi: Ei se haittaa.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Kuulkaapas nyt pikkurouva



Naista kuunnellaan eritavalla kuin miestä. Usein huonommin tai ei ollenkaan. Tämä kuulemma koskee jo pienten tyttöjen kuulluksitulemista.

Henkilökohtainen pohjanoteeraukseni taisi olla autokorjaamossa kuulemani- Kuulkaapas nyt pikkurouva. Myös lukuisten remonttiemme yhteydessä olen joutunut kuulemaan samansuuntaisia kommentteja, eikä kyse läheskään aina ole ollut ammattitaidottomuudestani tai muusta ilmeisestä hölmöilystäni.

Olen huvitellut useissakin tilanteissa seuraamalla systeemiä, joka menee niin, että nainen sanoo jonkun mielipiteen tai ehdotuksen, ja paikallaolevat miehet jyräävät sen mahdottomana, jopa naurettavana. Sitten kuluu hetki, ja pian joku miehistä sanoo täsmälleen saman mitä jyrätty nainen hetki sitten, ja nyt mieskööri nyökyttelee yksimielisenä ja toteaa- Olipa hyvä ehdotus.
Se, joka kiekuu on aina kukko.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Hoidettu on



Aina sä hoidat jotain, totesi ystäväni.
Ei nyt sentään ihan aina, mutta totta, hoidettu on.

Juuri nyt hoidossa koira. Pieni karvapallo, vähän pentu vielä.
Meillä menee yllättävän hyvin, pieneen ei ole iskenyt edes koti-ikävä.
Edessä vielä reilu viikko yhdessäoloa.

Mietin ystäväni toteamusta.
Onko minulla ylimitoitettu tarve hoitaa?
En tiedä.
Sen tiedän, ettei yksikään meistä porskuttele läpi elämäänsä niin, ettei jossain vaiheessa tarvitsisi hoidetuksi tulemista.
Usein monessakin vaiheessa.
Ehkä sen asian kääntöpuoli on se, että hoitaminen, oli sitten kyse kissoista, koirista, akvaariokaloista tai lapsista, sairaista tai terveistä, surullisista tai iloisista, on osa ihmisenä olemista.

torstai 13. syyskuuta 2012

Vierasnaula



Pitäisikö pystyä antamaan lahjaksi jotain, joka omasta mielestä on rumaa, jopa vastenmielistä, mutta josta tietää vastaanottajan ilahtuvan?

Onko väärin säilyttää kaappien uumenissa lahjaksi saamiaan esineitä, joista ei pidä, mutta jotka poimii kunniapaikalle lahjanantajan tullessa vierailulle?
Entä Vierasnaula, se, johon ripustetaan maalaus, jota jaksaa katsella vain sen hetken kun maalauksen antaja on paikalla?

Toisaalti on lahjoja, toisenlaisia, aidosti ilahduttavia. On vaikka kuinka jos alkaa muistella. Niitäkin joita lahjan antaja ei ole edes lahjaksi mieltänyt.
Metsämansikat heinänkorressa, odottamattomat kauniit sanat, lapsen märkä suukko poskella.


maanantai 10. syyskuuta 2012

Vesivahinko paratiisissa



Minulla on pieni paratiisi, työhuone, jossa olen viimeksikuluneen vuoden aikana ehtinyt lähinnä vain käväisemään.
Vuosi hiekkalaatikon reunalla oli kyllä antoisa, antoi paljon muun hyvän lisäksi monia uusia ideoita.

Lauantaina lähdin työhuoneelle mukanani ideat ja hyvät eväät. Tunnelma oli semmoinen, että oikeastaan vain punainen matto ja torvisoitto puuttuivat.
Perillä odotti yllätys. Yläkerrassa oli puuhailtu ja puuhatessa oli sattunut vesivahinko.

Tänään on pakattu kaikki mikä irti lähtee, loput peitetty muovilla. Mies on roudannut monta lastillista tavaraa parempaan turvaan ja minä ihmetellyt tavaran paljoutta.
Onneksi on vakuutusyhtiö, toivottavasti pian myös remonttiporukka.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Nootti itselleni



Kuullun väärinymmärtäminen ei ole konsti eikä mikään, eikä se aina ole korvista kiinni.
Sitä luulee kuulevansa mitä toinen sanoo, mutta usein sittenkin vain luulee.
Kuulee myös, että itse on sanonut jotain mitä ei tiedä sanoneensa, ei edes ajatelleensa.
Siksi laadin itselleni nootin:

- Älä koskaan siteeraa ketään. Jos siteeraat, sitaatti menee todennäköisesti ainakin vähän pieleen.

- Älä usko kun kuulet jotain siteerattavan.

- Älä selitä, älä opeta, älä neuvo. Joskus ehkä sentään lapsia, kunhan muistat että omasi ovat jo aikuisia.

- Älä luule että kaikkiin kysymyksiin tarvitsee vastata. Vastakysymys on usein paras vastaus.

- Älä avaa sitä suutasi niin usein. Ole hiljaa, yritä edes. Jauha vaikka purkkaa niin saat muutaman   sekunnin viiveen ennen kuin puhut.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Heijasteluohjeita



Kauppalehden oheislehti Optio opettaa miten sienimetsään kannattaa varustautua.
Kuvakooste esittelee mm. Chanelin mokkapintaiset kumisaappaat, hinta 390 €. Metsään tarvitaan myös Louis Vuittonin 660 € maksava sateenvarjo sekä Yves Saint Laurentin takki, hinta 2 990 €.
Ettäs tiedätte.
Eikä kyse näytä olevan huumorista.

Toivun hetkeksi. Vain hetkeksi, sillä seuraavaksi saan käteeni viimetorstaisen Kauppalehden.
Eräs otsikoista valistaa: Investoi itseesi niin muut investoivat sinuun.
Lainaan tekstiä: Emme me ihmiset ole mitään makkaroita. Meillä on lupa erottua muista ja antaa pukeutumisen heijastella persoonaamme.
Artikkeli antaa heijasteluohjeita.
Kuvateksti kertoo heijastelun hinnan: Miesten krokotiilinnahkaiset loaferit, 3 570 €, krokotiilinnahkainen laukku 19 845 € jne.

Miksikö luen Kauppalehteä? Niin, miksi?

tiistai 4. syyskuuta 2012

Harrastavat itseään



Onnettomimmat tuntemistani ihmisistä harrastavat itseään.
Tottakai ihminen on vastuussa hyvinvoinnistaan, mutta hyvinvoinnin tavoittelu voi kääntyä salakavalasti itseään vastaan.

Jos paljon ei riitä, jos käsilläoleva hyvä tuntuu arvottomalta, jos perhe, ystävät, koti, työ ja jopa oma ulkonäkö muuttuvat pettymysten ja katkeruuden kohteiksi, silloin ei mikään hyvä pysy kädessä.
Ja aina luulee, että hyvä ja onni on jossain muualla, ja että muilla on enemmän ja parempaa.

Schubertilla on lied, jonka hän sävelsi runoon ristiretkeilijästä.
Ristiretkeilijä jättää kaiken mitä hänellä on ja lähtee etsimään elämän hyvää.
Ei löydä.
Palaa lopulta kotiin uupuneena ja rikkinäisenä, huomatakseen, että kaikki se mitä hän etsi on ollut siellä koko ajan.

perjantai 31. elokuuta 2012

Opettelen vapautta


Äkkiä minulla on aikaa ja vapaus. En enää muista miltä ne tuntuvat ja miten niitä käytetään.
Vuodenmittainen pestini lapsenlapsemme päivähoitajana päättyy, kun hän maanantaina menee päiväkotiin.

Eilen viimeinen leikkipuistoaamu, viimeiset päiväunet kodissamme.
Tietysti niitä tulee vieläkin, mutta ei enää päivittäisinä rutiineina. Vastaisuudessa aijon keskittyä lähinnä  rakastamiseen. Tahdon kyllästää lapsen saduilla, elämän kauneudella ja letuilla.

Olen ollut onnellinen tästä hoitovuodesta. Onnellinen ja väsynyt.
Lapsi on harvinaisen vilkas tapaus, perässä on juostu.
Olen oppinut huomaamaan senkin, etten enää ole kolmekymppinen, jolla on kolmekymppisen voimavarat.

Nyt opettelen vapauttani. Melkein arastelen sen ihanaa paljoutta. Mietin suuntiani.



tiistai 28. elokuuta 2012

En säilö enää



Nyt on säilöntäaika, huusi marjanmyyjä kun kuljin ohi. Ei tiennyt, että olen toivoton tapaus. En säilö enää.

Oli aika, jolloin minulla oli puutarha, marjastressi ja omenastressi.
Poimin, pilkoin, muusasin, pakastin. Viikkokaupalla joka syksy. Sitten tuputin perheelle pitkin talvea.
Nyt syömme marjat heti. Sellaisenaan. En tuputa enää.

Kun tänään ohitin marjakauppiaan, tunsin luullakseni samaa kuin murrosikäinen, joka on vapautunut liiasta holhouksesta. Sitäpaitsi virnuilen hänen mainoskylttinsä tahattomalle huumorille vaikka ei ehkä pitäisi kun se on aika usein valitettavan totta.

lauantai 25. elokuuta 2012

Sängyn alla jalkapallo




Meillä on vaikeastipestävät ikkunat ja lähes mahdottomat parvekelasit. Onneksi on myös mies, joka pesee ne mielellään.
Sekin on onneksi, että meillä on suunnilleen samanlainen käsitys siitä mikä on riittävän puhdasta, täydellisen puhtaiksi näitä ei saa.

Tänään ehdin uskoa hetken, että täydellisyys on lähellä. Ikkunat ja parvekelasit kiilsivät vastapestyinä, kaikki paikat imuroituina.

Sitten kyläili koiranpentu. Sukelsi salamana juuri-imuroidun sängyn alle ja palasi näkyviin saaliinaan keväästä asti kadoksissa ollut jalkapallo. (Sängynalusta on imuroitu joka viikko.)
Tämä on helpottavaa, täydellisyys ei sitä olisi.

torstai 23. elokuuta 2012

Kohtalainen perustolkku



Suomalaiset ovat kuulemma kunnostautuneet keskusteluntutkimuksessa.
En ole tiennyt että semmoista on olemassakaan, saati että kyseessä on vakavastiotettava tutkimuskohde.

Kiinnostun. Oikeastaan olen aina ollut kiinnostunut tästä, en vaan ole tiennyt että kiinnostukseni kohteella on nimi.
Arjen kohtaamiset, puheen vastavuoroisuus, rupattelu kuin palikkaleikki, tarinat, juorut, katkerat vihjailut, valheet.
Kaikkein kiinnostavinta ehkä se, mitä sanotaan kun ei sanota.
Ilmeet, eleet.

Jokainen meistä, kielitaidottominkin, puhuu useaa kieltä.
Ystävälle yhtä, vihamiehelle toista, lapselle, puolitutulle, vanhukselle, hankalalle, fiksulle, eri kieltä jokaiselle.
Jos ei pysty varioimaan puhettaan, saattaa tulla paljastaneeksi puutteita eläytymiskyvyssään. Samoin, jos ei pysty kuuntelemaan.

Hyvät keskustelut, joskus keskinkertaisetkin, ovat rikkautta.
Kevytkeskustelut sopivasti annosteltuina ehkä myös. (Itse tahdon annokset melko pieninä.)

Sitten on sanoja.jotka haavoittavat. Tahallisesti haavoittavaksi sylkäistyt, tai ne, joita puhuja ei aavista satuttaviksi. Melkein julminta myrkyllinen vaikeneminen.
Onneksi on myös parantavia sanoja, parantavaa hiljaisuuttakin.

Toivon, että omassa puheessani olisi edes kohtalainen perustolkku ja tarvittaessa pyöristetyt kulmat.
---
Kuvassa fragmentti Simon Evansin kollaasista 300 Secrets.


sunnuntai 19. elokuuta 2012

Haltioituminen



Ihmisen haltioituminen, lähes päätön ihastuminen ja kiinnostus jostakin, on rikkautta.
Jos ei ryhdy kateelliseksi, rikkaudesta saa osansa myös se, joka seuraa sitä läheltä. Se tarttuu.

Lapset ovat haltioitumisen mestareita. Toistavat piirroksissaan ja puheissaan kiinnostuksensa kohteita kunnes kiinostus on tehnyt tehtävänsä ja antaa tilaa uudelle.
Jos lapsiltamme kysyttäisiin mihin minä olen humpsahtanut, mainitsisivat todennäköisesti kirjat, kukat, kahvin, mustat poolot ja raidalliset paidat. Ei suurta eikä vaikuttavaa, mutta ihania asioita jokainen noista.

Jos ei uskalla haltioitua, ei uneksia, tuskin pettyykään, mutta tasaisenharmaa turvallisuus näivettää.
Sekin tarttuu.

En usko, että pettyminen on vaarallista.
Rehellinen itku on arvokasta. Parhaimmillaan se puhkoo paiseita, parantaa ja pesee tilaa uudelle.

perjantai 17. elokuuta 2012

Veljeni ampui Bobrikoffin



Aamukahvia juodessani nokin uutisia. Kahvi piristää, uutiset eivät.

Kahvin jälkeen liikenteeseen.
Eduskuntatalon lähistöllä seisoo joukko nuoria osoittamassa mieltään. En ehdi nähdä mistä kyse, mutta huomaan ajattelevani että hyvä.
Sitten kerron itselleni että olen pöhkö. Pitäisi sentään tietää mistä kyse jos kerran sanoo sitä hyväksi.

Hyvää tässä on kai ainakin se, että mieltään osoittavat nuoret uskovat voivansa vaikuttaa.
Itse ajattelen liian usein etten voi.

Ehkä jokainen voi, eikä mielenosoitus onneksi ole ainoa tapa vaikuttaa, mutta ei välttämättä huonokaan.
Välttämättä ei edes nuorten hommaa.

Taiteilija Sigrid Schaumann osallistui yli yhdeksänkymmenvuotiaana Vietnamin sotaa vastustavaan mielenosoitukseen. Poliisi otti asiakseen kuulustella tempaukseen osallistuneita. Sigrid Schaumannilta kysyttiin onko hän ennenkin ollut tekemisissä poliisin kanssa, ja kuulusteltava vastasi: "Kyllä olen, silloin kun veljeni ampui Bobrikoffin."


keskiviikko 15. elokuuta 2012

Porukat



Torilla jossa käyn, tai jonka ainakin ohitan päivittäin, kokoontuu toriparlamentti. Noin kymmenen noin viisikymmenvuotiasta rennontyylikästä miestä istuu puhumassa maailmaan tolkkua. Joka päivä.

Myös naapurillani on porukka. 90-vuotias muusikko tapaa orkesterikundejaan rantakahvilassa "poikien keskiviikkokahveilla". Välillä roudaavat soittovehkeensä milloin millekin keikalle.

Itse kuuluin kauan sitten naisten torstaikahvijoukkueeseen. Sitten tuli muuttoja ja muuttumisia, enkä tiedä mitä kahvikavereilleni, yhtä uskollista ystävää lukuunottamatta, nykyään kuuluu.

Pakko sanoa: Olen vähän kateellinen noille äijäporukoille. Sanon äijä, koska se on minusta kaunis ominaisuus ja nimenomaan adjektiivi.
Kaipaan omaa kahviporukkaa, jossa naispuoliset äijät puhuisivat omia tärkeitään.

maanantai 13. elokuuta 2012

Uusi



Uusi tulee harvoin täytenä yllätyksenä.
Kypsyy salaa, hiipii lähemmäs, ei melua.  Antaa itsestään hiljaisia merkkejä, yllätyksiä nekin, mutta niin huomaamattomia, että vain uuteen valmis ne huomaa tai uskaltaa huomata.

Uuden mukana tulee melkein aina mahdollisuus valita. Jotain on usein valittava pois jos tahtoo tilaa uudelle.

Elokuuhun on mahtunut paljon ystävien kuuntelua, oman kellon ja kalenterin ihmettelemistä, karttoja, manuaaleja. Hyvän odottamista. Hyvään uskomista. Sitäkin, ettei aina voi valita, ja että joskus on valittava kahdesta pahasta pienempi.

torstai 9. elokuuta 2012

Suren kukkajuttuja



Lähitorini paras kukkakoju ei ilmestynyt paikalleen talven jälkeen. Vieläkin katson joka kerta torille mennessäni josko se sittenkin olisi siellä.

Suren kukkajuttuja muutenkin. Kaipaan suuria, ruokkoamattomia yhden lajin kukkapuntteja, joita itse sai putsata ja leikellä maljakkokuntoon. Tiedän, että marketit myyvät ruusukimppuja ja loppusyksyllä toivottavasti taas tulppaaneita, mutta pelkään, että nekin pian korvataan sidotuilla, usein toivottoman rumilla sekakimpuilla.

Siis kyllä. Kukatkin voivat olla rumia. Rumasti sidottu, rumasti yhdistetty sekakimppu on todellakin surullisen ruma. Niitä näkee yhä useammin jopa toreilla.

Tänä kesänä etsin turhaan kehäkukkia. Muutaman kyllä näin, mutta ne surivat olemassaoloaan sekakimppujen sekamelskassa. Sama kohtalo näytti kohdanneen tuoksuherneitä ja pioneita.

En tarkoita, että kukkien yhdistely aina olisi epäonnistunutta. En myöskään välttämättä kaipaa tukkupunttej (tykkäisin kyllä). Usein yksikin kukka on kaunis ihan sellaisenaan.
Silti tahtoisin takaisin toreilla myytävät kohtuusuuret ja kohtuuhintaiset kukkapuntit.

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Oleskelu





Sattuma kuljetti käteeni Kansaneläkelaitoksen lomakkeen, jossa tiedustellaan ulkomailla tilapäisesti asuvan oleskelun syitä. Ymmärrän, ettei lomakkeeseen olisi ollut helppoa löytää kattavampaa ilmaisua, mutta oleskelu on sanana niin herkullinen, että minussa käynnistyi ajatusketju.

Miten oleskellaan? Suorittaako ulkomailla opiskeleva tai työskentelevä oleskelua? Entä vieraisiin kulttuureihin ja erilaiseen elämänmenoon tutustuva, hiki tukassa tarpova reppureissulainen?

Pelkään, että oleskelu on aliarvostettua puuhaa, melkein laiskotteluun verrattavaa.
Missä menee oleskelun ja puuhastelun raja, entä mikä on työntekoa?

Muuttuuko leipominen huvista työksi vasta kun siitä saa palkkaa? Ja loppuuko huvi siihen?
Kumpi on enemmän työtä, kirjan lukeminen vai käsityön tekeminen?
Miksi Suomessa on olohuone, kun taas englanninkielisessä maailmassa on elämishuone tai Ruotsissa arkihuone.
Ihan vaan ihmettelen.

Ajattelutyöläinen voi työskennellä riippukeinussa silmät suljettuina.
Joku löytää ongelmien ratkaisut nukkuessaan.
Luova työ vaatii oman sisimmän kuuntelua, ympärilläolevan havainnointia, usein istuskelua, katselua.
Eläkeläinen hoitaa ainakin yhden mummon tai papan, jos hoitaa itsensä.

Oleskelu ei ole ollenkaan helppoa.
Olen kamalan huono oleskelija.

maanantai 6. elokuuta 2012

Nolo



Jos on oppinut katsomaan itseään ankarasti tulee helposti nolo olo.
Usein syystäkin.

Kellokaupassa kauhistelin mielestäni ruman kellon mauttomuutta kunnes myyjä nykäisi ylös hihansa. Hänellä oli täsmälleen samanlainen kello.

Naapurin ulkoiluttaessa uutta kotieläintään olin hilkulla kysäistä onko se koira vai kissa.

Luontaisesti pullea tuttava oli viimeisillään raskaana enkä ollut huomannut mitään. En myöskään osannut piiloittaa hämmästystäni, kun hän kertoi jäävänsä äitiyslomalle.

Tämmöinen on kuitenkin pikkupipanaa verrattuna kaiken sen nolon rinnalla, jota on tullut sanoneeksi tai tehneeksi milloin minkäkin asenteen alkuhämärässä.

Jossain vaiheessa on kuitenkin pakko opetella antamaan anteeksi itselleen.
Ja murrosikäisten lasten vanhemmilla on suorastaan velvollisuus olla noloja tapauksia.

lauantai 4. elokuuta 2012

Liityin laumaan



Äitini oli jotenkin nuorempi kuin minä. Huiteli vinttikoiran kanssa kymmenen kilometrin lenkkejä vielä viittä vaille kahdeksankymppisenä ja kammosi kaikenlaista laumasieluisuutta.
Ei todellakaan miettinyt mitä muut siitä tai tästä sanoisivat tai mitä tekisivät.

Kasvatti siihen myös minut, ja kauan luulin, että onnistui.
Mutta ei.

Viimeksi eilen liityin laumaan ja lähdin ylittämään katua vilkaisematta liikennevaloja. Ajattelin ettei tässä mitään autoja voi tulla kun kaikki muutkin nyt kävelevät. Tällä kertaa lauma onneksi oli oikeassa.
Harvoin on.

Jonkinlainen laumantarve meissä kaikissa ehkä on. Ympäröimme itsemme merkeillä jotta meidät tunnistettaisiin haluamaamme laumaan kuuluviksi. Tunnistamme myös muiden merkit.
Minkälaista olisi täydellinen vapaus?

Ps. Keskimmäisessä kuvassa fragmentti Simon Evansin kollaasista 300 Secrets