maanantai 31. tammikuuta 2011

Harrastuksena eksyminen



Kolmosen raitsikka ajaa kahdeksikonmuotoista reittiään muuttuen mystisesti 3B:stä 3T:ksi kesken kaiken.
Kunnon helsinkiläisen tunnistaa kuulemma siitä, että tämä osaa käyttää kolmosta.
Koska en paljasjalkahelsinkiläisyydestäni huolimatta ole kunnon helsinkiläinen, valitsen usein väärän kolmosen.
Joskus olen tyytyväinen valintaani, epäilen jopa eksyväni väärään suuntaan meneviin kolmosiin tahallani.

Ilman eksymisiä jäisi moni kiinnostava asiaa huomaamatta. Kun ei suunnittele tai viilaa viimeisen päälle löytää yllätyksiä.
Oikeastaan pitäisi ruveta harrastamaan eksymisiä, eikä siihen aina edes raitsikkaa tarvita.

lauantai 29. tammikuuta 2011

Kaksi kahvilajonossa



Kaksi naista takanani kahvilajonossa.
Ensimmäinen sanoo: "Ota tuota, se piristää".
Toinen siihen: " Minä en nyt ollenkaan tahdo piristyä".

Minusta Toinen oli viisas.
Ei aina tarvitse piristyä. Saa olla väsynyt, rempallaankin.

Aina ei ole saanut.
Kun olin lapsi ja nuori, pirteys ja herttaisuus olivat isoja imperatiiveja.
Kouluissa jaeltiin palkintoina, -voi itku-, jopa hymytyttö- ja hymypoikapatsaita.
Kesti kauan, ennen kuin opin: ei aina tarvitse hymyillä, olla vahva, jaksaa.

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Arki- ja arkkifundamentalismi



Kavalinta kamalista on kai fundamentalismi.
Poliittinen. Uskonnollinen.
Mutta myös pikkukavala arkifundamentalismi.

Arkifundamentalisti tietää miten asioiden kuuluu olla ja mitkä ovat oikeita arvoja.
Kulttuuri- ja trendifundamentalismi ovat huvittavuudessaankin saman arkifundamentalismin alalajeja.
Elämäntapafundamentalisti puolestaa suorittaa elämäänsä miltei henkeään pidätellen.

Fundamentalismiin kuuluu melkein aina muiden väheksyminen.
Kun luulee tietävänsä mikä on oikein, ei ole helppoa välttyä luulemasta, että muut ovat väärässä.

Leonard Cohen sanoi sen näin:
Ring the bells that still can ring
Forget your perfect offering
There is a crack in everything
That´s how the light comes in

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Google hukkaa avaimia



Minulla on mies, joka on kävelevä google. Tietää kaiken, muistaa kaiken.
Joskus kyllä olettaa. Tämä mainittakoon siksi, ettei vallan ylpistyisi kun kuitenkin lukee tätä.

Minä en tiedä kaikkea enkä välitä muistaa kaikkea tietämääni.
Aina vaan useammin totean onnellisena: "Ei minun tarvitse tuotakaan tietää".

Hämmästyttävän usein google kuitenkin etsii avaimiaan.
Minä hukkaan vain käsineitäni.

perjantai 21. tammikuuta 2011

Simppelin ihanuus



Lapsenlapsi tutkii tyytyväisenä tyhjää pahvilaatikkoa. Kääntelee, koputtelee, maistelee, ihmettelee.
Minäkään en nyt haikaile suuria enkä kummallisia.
Huomisesta en mene takuuseen mutta tänään riittää simppeli.

Aamukahvi ja lehdenluku, kun maailma ikkunan takana muuttuu siniseksi.
Ruusulle tuoksuva käsivoide.
Kadulla vastaantuleva nainen, jolla on nilkkapituinen samettihame ja kaulassa valkoiset luistimet.
Piparminttupurukumille tuoksuva koulutyttö raitiovaunussa.
Siri Hustvedtin uusin laukussani.
Puhelu kaukana asuvalta ystävältä.

Kohta menen ostamaan ruisleivän ja  tuoreuttaan narisevia tulppaaneita, ja illalla saan syliini pahvilaatikosta iloitsevan pienen ihmisen.

tiistai 18. tammikuuta 2011

Rakennan tilaa uudelle



Pehmeästi pysähdyksissä.
Katselen ja kuuntelen. Varastoissani.
Rakennan uusia.
Opettelen itseäni, raivaan, perkaan, tarkkailen kasvaako uutta.

lauantai 15. tammikuuta 2011

Nainen, joka ei silitä sukkiaan



"Näitä ei tarvitse edes silittää", sanoi sukkamyyjä kun kääntelin käsissäni raidallisia polvisukkia.
Jahas, ajattelin. Miksi minulle ei ole kerrottu, että sukat kuuluu silittää, ja että kaikki muut todennäköisesti ovat niin tehneet, ja nyökytelleet säälivästi minut nähdessään: "Tuossa menee se epäkelpo nainen, joka ei edes sukkiaan silitä".

Toivuin kyllä, enkä vieläkään silitä sukkiani. Huushollissa on paljon muuta silitettävää eikä silittäminen ole ollenkaan kamalaa. Vastasilitetty pyykki on sitäpaitsi täyttä luksusta.

Sitä ihmettelen, että silittämisen aloittaminen on joka kerta jotenkin vaikeaa, semmoista, jota ei vaan tahdo saada tehtyä. Sama on monen muunkin homman kohdalla, sitä siirtää aloittamista mutta vauhtiin päästyään ei ymmärrä miksi siirteli.
Niin sitä käy kun on vähän epäkelpo.

tiistai 11. tammikuuta 2011

Märkä paita



Läheisyys ei ole helppo juttu.
Läheisyys, rakkaus ja syvä ystävyys on valo, jossa kaikki se mikä meissä on rikki tai keskeneräistä, paljastuu.
Ilman läheisyyttä muutumme helposti rooleiksi ja valheiksi.

Toisaalta on viisasta, ettei päästä lähelleen ketä tahansa, vaan asettaa rajat heille, jotka eivät ehkä itsekään tiedä tahtovansa pahaa ja jotka etsivät haavoja lyödäkseen.

Todellinen läheisyys on lämmin syli, jossa voi olla rakastettu ja hyväksytty heikkona ja huononakin ja jossa voi itkeä kyyneleitään häpeämättä.

Tämä toimii myös toisin päin.
Luulen, että meillä jokaisella pitäisi olla silloin tällöin märkä paita, sylissämme itketyistä kyyneleistä kastunut.

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Tahdon lopettaa syömisen ja ruveta aterioimaan



Aterioimisesta on tainnut tulla menneen maailman laji, joka kuulostaa jo sanana auttamattoman pompöösiltä.
Ateriakin on sana, jonka merkitys on jotenkin muuttunut. Laitostunut.
On ateriapalveluita, kouluaterioita ja ateriakuponkeja. Muusta en juuri ole kuullut.

Tahdon oppia aterioimaan.
Se on enemmän kuin syömistä siksi, että ateria on enemmän kuin ruokaa.
En oikein saa otetta tästä, mutta jotenkin tämä liittyy ajankäyttöön ja ruoan kunnioittamiseen, rahaan ei ainakaan.

Lähemmäs ateriointia taisin päästä silloin, kun istuimme, mies ja minä, merenrannalla ja mursimme palasia tuoreesta, vielä vähän lämpimästä ruisleivästä.

torstai 6. tammikuuta 2011

Kasvojenkeräilyä



Taidan kerätä kasvoja.
Kun menen konserttiin, teatteriin tai oopperaan, menen mielelläni yksin ja liian aikaisin.
En kaipaa seuraa kahviloissakaan, katukahviloissa en varsinkaan.
Tahdon tarkkailla. Ihan rauhassa ja puhumattomana.

Kerään kasvoja myös kasvotusten.
Ihan oikeasti rakastan myös ihan oikeita sosiaalisia tilanteita, kohtaamisia, keskusteluja.
Vain kohtelias kevytpuhelu kiinnostaa yhä vähemmän.

Selaan vanhaa luonnoskirjaani.
Löydän kasvoja.
En ole varma siitä mistä ne tulevat. Ei minun tarvitsekaan.
Kunhan nyt tarkkailen.

maanantai 3. tammikuuta 2011

Haaveet ja haaverit



En ole antanut uudenvuodenlupauksia. En kai koskaan.
Toteutumattomia toiveitakin on kovin vähän, mutta on minulla haaveita.
On pää täynnä kuvia ja sanoja, jotka etsivät muotoaan, ja vielä muotoutumattominakin tekevät minut rikkaaksi ja onnelliseksi.

Kun haaveilee, täytyy olla valmis myös haavereihin.
Kaikkien haaveiden ei välttämättä tarvitse edes toteutua. Ei ehkä puoliksikaan.
Sillä mistä sitä muka aina tietää mikä milloinkin on parhaaksi.

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Tallinna. Taas.



Syömme kaunista ruokaa Tallinnan kattojen yläpuolella.
Vuosi vaihtuu, kroonit vaihtuvat euroiksi, ja ilotulitusraketit värittävät kaupungin alapuolellamme. Hetkeksi kaikki peittyy savuun.

Tämä kaupunki on nähnyt paljon. Ei hätkähdä vähästä.

Kun vuosi on muutaman tunnin ikäinen istumme taksissa.
Taksikuskilla on sininen hiippalakki ja sininen täyspitkä kaapu, molemmissa valkoinen karvareunus.
Joulupukin ja Smurffin risteytys.

"Voi ei!", sanon minä.
"Normaalia", sanoo Smurffi.
Lumessa, jäisessä yössä makaa mies, mutta ylinopeutta ajava Smurffi painaa lisää kaasua, eikä minusta löydy yhtään sanaa.

Uutena aamuna sytytämme tuohuksia maanpakolaisuudesta 20 vuotta sitten raunioilleen palanneessa kirkossa, ja minä yritän kertoa itselleni, että  hangessa makaava sai apua joltain, joka löysi sanansa.

Päivällä mies tarjoaa samppanjaa ja käsintehtyjä suklaakonfekteja.
Minulla on kirja, jossa on kuva narsissista. Tunnen sen tuoksun.