sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Juuret



Mieheni ja on kotoisin Pohjanmaan rannikolta. Koko hänen sukunsa niin isän- kuin äidin puolelta on sieltä ja kunnnolla onkin: sukupolvet taaksepäin ties miten kauas.
Anoppi asuu siellä yhä, ja minäkin ehdin asua siellä avioliittomme ensimmäiset vuodet.

Viikonlopulla kävimme tervehtimässä anoppia. Ajoimme sadat kilometrit, ja maisema muuttui sitä syksyisemmäksi mitä pitemmälle ehdimme.
Perillä mies totesi: Tunnen vahvasti, että juureni ovat täällä.
Ymmärrän kyllä.
Senkin ymmärrän, ettei hän juuristaan huolimatta haluaisi takaisin sinne.

Sitä en ymmärrä, että huomaan pienen osan omista juuristani olevan siellä. Enhän todellakaan ole kotoisin sieltä, ei sukunikaan. En edes viihtynyt, vaan tunsin jatkuvaa ulkopuolisuutta siellä asuessamme.

Miten juuret syntyvät?
Menisikö se näin: juuria syntyy kaikkialla, missä koemme jotain, joka muuttaa meitä ja kasvattaa meissä jotain, eikä juuria voi kitkeä vaikka yrittäisikin.
Useimmilla meistä taitaa olla aika moneen suuntaan menevät juuret.

Ps. Kuvat ovat vanhoja tukholmakuviani. Jollain kummallisella tavalla tunnen, että sielläkin minulla on juuret, melkein salaa kasvaneet.

torstai 27. syyskuuta 2012

Tähän hetkeen eivät mahdu kirkkaat värit



Ateneumissa on parhaillaan laajin milloinkaan järjestetty Helene Schjerfbeckin taidetta esittelevä näyttely.
Olen siirtänyt menemistäni sinne niinkuin siirretään kallisarvoisen viinipullon avaamista.
Odotin sopivaa hetkeä. Tänään se tuli.

Viivyin yli kaksi tuntia, ja tapahtui se, mikä tapahtuu kun hieno viini on avattu, kaadettu laseihin, nautittu.
Jälkimakukin on hyvä ja pitkä.

Kun tulin ulos Ateneumista olin onnellinen siitä, että iltapäivä oli harmaa ja tihkusateinen.
Nyt en tahdo nähdä mitään vähääkään räikeää, en edes kirkkaita värejä.
Mieluiten pitäisin silmäni kiinni ja katselisin muistikuviani Ateneumissa näkemästäni.

maanantai 24. syyskuuta 2012

Ikävöin peiliä, joka ei oleta




Kymmenen päivää kodissamme tepsutellut koiranpentu lähti omaan kotiinsa.
Pyyhin tassunjäljet lattioilta ja huomaan, että ikävöin. Tarkemmin ajateleen ikävöin pennun katsetta. Se ei huijaa.

Ihmisen katse huijaa usein, ja se on vaarallista, sillä peilaamme itseämme toistemme silmissä, ja kuva, jonka niissä näemme ei läheskään aina ole totta.
Jos katsoo kuvaa, joka ei ole totta, unohtaa helposti kuka ja millainen oikeasti on. Muuttuu. Ryhtyy yhdelle yhdeksi, toiselle toiseksi.

Luulen, että koira näkee tarkasti.
Sen silmissä näin, ainakin hetken, itseni sellaisena kuin olen silloin kun mikään peili ei oleta.

lauantai 22. syyskuuta 2012

Suren jo nyt



Tuntuu siltä, että lähes jokaisessa lehdessä jonka olen viimeaikoina saanut käteeni, on kuvia kodeista, joissa kirjat on järjestetty hyllyihin värien mukaan.

En ota kantaa systeemin visuaaliseen puoleen, mutta ihmettelen miten värin mukaan järjestetyistä kirjahyllyistä pystyy löytämään etsimänsä. Silti jokaikinen kirjahylly, jossa on paljon kirjoja, tekee minut iloiseksi, oli niiden järjestys sitten mikä tahansa.

Tiedän, että pian, ei ehkä kovinkaan kaukaisessa tulevaisuudessa, paperille painetut kirjat käyvät harvinaisiksi, ja että kirjahyllyille käy samoin.
Suren sitä jo nyt.

torstai 20. syyskuuta 2012

Ei haittaa



Aamu ei ole oikeastaan vielä alkanut, mutta lainakoira ilmoittaa, että nyt olisi viisainta lähteä ulos.
Vedän parhaat hetkensä kokeneen popliinitakin yöpukuni päälle, jalkaan raidalliset villasukat ja sandaalit. Vain koira on elegantti.
Ajattelen: Ei minua nyt kuitenkaan kukaan näe.

Porraskäytävässä vastaan porhaltaa suuri, hiestä läpimärkä mies ilman paitaa. Jakaa aamulehtiä, ja on paidan riisuessaan ajatellut ehkä samoin kuin minä: Kukaan ei näe.

Opetus numero yksi: Milloin ja missä tahansa voi tulla nähdyksi. Varmimmin silloin kun oikein kunnolla repsottaa.

Opetus numero kaksi: Ei se haittaa.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Kuulkaapas nyt pikkurouva



Naista kuunnellaan eritavalla kuin miestä. Usein huonommin tai ei ollenkaan. Tämä kuulemma koskee jo pienten tyttöjen kuulluksitulemista.

Henkilökohtainen pohjanoteeraukseni taisi olla autokorjaamossa kuulemani- Kuulkaapas nyt pikkurouva. Myös lukuisten remonttiemme yhteydessä olen joutunut kuulemaan samansuuntaisia kommentteja, eikä kyse läheskään aina ole ollut ammattitaidottomuudestani tai muusta ilmeisestä hölmöilystäni.

Olen huvitellut useissakin tilanteissa seuraamalla systeemiä, joka menee niin, että nainen sanoo jonkun mielipiteen tai ehdotuksen, ja paikallaolevat miehet jyräävät sen mahdottomana, jopa naurettavana. Sitten kuluu hetki, ja pian joku miehistä sanoo täsmälleen saman mitä jyrätty nainen hetki sitten, ja nyt mieskööri nyökyttelee yksimielisenä ja toteaa- Olipa hyvä ehdotus.
Se, joka kiekuu on aina kukko.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Hoidettu on



Aina sä hoidat jotain, totesi ystäväni.
Ei nyt sentään ihan aina, mutta totta, hoidettu on.

Juuri nyt hoidossa koira. Pieni karvapallo, vähän pentu vielä.
Meillä menee yllättävän hyvin, pieneen ei ole iskenyt edes koti-ikävä.
Edessä vielä reilu viikko yhdessäoloa.

Mietin ystäväni toteamusta.
Onko minulla ylimitoitettu tarve hoitaa?
En tiedä.
Sen tiedän, ettei yksikään meistä porskuttele läpi elämäänsä niin, ettei jossain vaiheessa tarvitsisi hoidetuksi tulemista.
Usein monessakin vaiheessa.
Ehkä sen asian kääntöpuoli on se, että hoitaminen, oli sitten kyse kissoista, koirista, akvaariokaloista tai lapsista, sairaista tai terveistä, surullisista tai iloisista, on osa ihmisenä olemista.

torstai 13. syyskuuta 2012

Vierasnaula



Pitäisikö pystyä antamaan lahjaksi jotain, joka omasta mielestä on rumaa, jopa vastenmielistä, mutta josta tietää vastaanottajan ilahtuvan?

Onko väärin säilyttää kaappien uumenissa lahjaksi saamiaan esineitä, joista ei pidä, mutta jotka poimii kunniapaikalle lahjanantajan tullessa vierailulle?
Entä Vierasnaula, se, johon ripustetaan maalaus, jota jaksaa katsella vain sen hetken kun maalauksen antaja on paikalla?

Toisaalti on lahjoja, toisenlaisia, aidosti ilahduttavia. On vaikka kuinka jos alkaa muistella. Niitäkin joita lahjan antaja ei ole edes lahjaksi mieltänyt.
Metsämansikat heinänkorressa, odottamattomat kauniit sanat, lapsen märkä suukko poskella.


maanantai 10. syyskuuta 2012

Vesivahinko paratiisissa



Minulla on pieni paratiisi, työhuone, jossa olen viimeksikuluneen vuoden aikana ehtinyt lähinnä vain käväisemään.
Vuosi hiekkalaatikon reunalla oli kyllä antoisa, antoi paljon muun hyvän lisäksi monia uusia ideoita.

Lauantaina lähdin työhuoneelle mukanani ideat ja hyvät eväät. Tunnelma oli semmoinen, että oikeastaan vain punainen matto ja torvisoitto puuttuivat.
Perillä odotti yllätys. Yläkerrassa oli puuhailtu ja puuhatessa oli sattunut vesivahinko.

Tänään on pakattu kaikki mikä irti lähtee, loput peitetty muovilla. Mies on roudannut monta lastillista tavaraa parempaan turvaan ja minä ihmetellyt tavaran paljoutta.
Onneksi on vakuutusyhtiö, toivottavasti pian myös remonttiporukka.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Nootti itselleni



Kuullun väärinymmärtäminen ei ole konsti eikä mikään, eikä se aina ole korvista kiinni.
Sitä luulee kuulevansa mitä toinen sanoo, mutta usein sittenkin vain luulee.
Kuulee myös, että itse on sanonut jotain mitä ei tiedä sanoneensa, ei edes ajatelleensa.
Siksi laadin itselleni nootin:

- Älä koskaan siteeraa ketään. Jos siteeraat, sitaatti menee todennäköisesti ainakin vähän pieleen.

- Älä usko kun kuulet jotain siteerattavan.

- Älä selitä, älä opeta, älä neuvo. Joskus ehkä sentään lapsia, kunhan muistat että omasi ovat jo aikuisia.

- Älä luule että kaikkiin kysymyksiin tarvitsee vastata. Vastakysymys on usein paras vastaus.

- Älä avaa sitä suutasi niin usein. Ole hiljaa, yritä edes. Jauha vaikka purkkaa niin saat muutaman   sekunnin viiveen ennen kuin puhut.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Heijasteluohjeita



Kauppalehden oheislehti Optio opettaa miten sienimetsään kannattaa varustautua.
Kuvakooste esittelee mm. Chanelin mokkapintaiset kumisaappaat, hinta 390 €. Metsään tarvitaan myös Louis Vuittonin 660 € maksava sateenvarjo sekä Yves Saint Laurentin takki, hinta 2 990 €.
Ettäs tiedätte.
Eikä kyse näytä olevan huumorista.

Toivun hetkeksi. Vain hetkeksi, sillä seuraavaksi saan käteeni viimetorstaisen Kauppalehden.
Eräs otsikoista valistaa: Investoi itseesi niin muut investoivat sinuun.
Lainaan tekstiä: Emme me ihmiset ole mitään makkaroita. Meillä on lupa erottua muista ja antaa pukeutumisen heijastella persoonaamme.
Artikkeli antaa heijasteluohjeita.
Kuvateksti kertoo heijastelun hinnan: Miesten krokotiilinnahkaiset loaferit, 3 570 €, krokotiilinnahkainen laukku 19 845 € jne.

Miksikö luen Kauppalehteä? Niin, miksi?

tiistai 4. syyskuuta 2012

Harrastavat itseään



Onnettomimmat tuntemistani ihmisistä harrastavat itseään.
Tottakai ihminen on vastuussa hyvinvoinnistaan, mutta hyvinvoinnin tavoittelu voi kääntyä salakavalasti itseään vastaan.

Jos paljon ei riitä, jos käsilläoleva hyvä tuntuu arvottomalta, jos perhe, ystävät, koti, työ ja jopa oma ulkonäkö muuttuvat pettymysten ja katkeruuden kohteiksi, silloin ei mikään hyvä pysy kädessä.
Ja aina luulee, että hyvä ja onni on jossain muualla, ja että muilla on enemmän ja parempaa.

Schubertilla on lied, jonka hän sävelsi runoon ristiretkeilijästä.
Ristiretkeilijä jättää kaiken mitä hänellä on ja lähtee etsimään elämän hyvää.
Ei löydä.
Palaa lopulta kotiin uupuneena ja rikkinäisenä, huomatakseen, että kaikki se mitä hän etsi on ollut siellä koko ajan.