torstai 31. maaliskuuta 2011

Manon ja taapero



Kävin Oopperassa katsomassa baletin Manon.
Manonille kävi kehnosti.
Sekoitti keskenään rikkauden ja rakkauden.
Halusi liikaa ja menetti siksi kaiken.

Banaali tarina, oopperoiden ja balettien peruskamaa.
Mutta ei kai kukaan näitä juonen takia katsokaan.
Jutun juju on ihan muussa, tunteessa, joka välitetään katsojalle niin, että hän saa kontaktin omaansa, parhaimmassa tapauksessa johonkin, jonka olemassaolosta hän ei vielä tiennyt.
Se on paljon.

Baletti-iltaa seuraavana aamuna katselen vauvaa, juuri taaperoksi muuttunutta.
Huomaan yhtäläisyyden.
Tanssija ei taapertele, mutta huikeimmankin huipputekniikan hallitseva tanssija jättää katsojan tyhjäksi jos ei osaa sitä mitä taapero, joka ilmaisee tunteensa jokaisella liikkeellään, eleellään, ilmeellään.
Sekin on paljon.

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Vähän kyselen



Mitä tapahtuu ihmiselle, joka joutuu antamaan enemmän kuin hänellä on?
Nyt en puhu ensisijaisesti, tuskin ollenkaan, materian antamisesta. En itsestänikään.
Joutuu lainaamaan, luulisin.
Hätätilassa varastamaan.

Huomaako ihminen milloin omat varastot tyhjenevät, milloin lainaa tai varastaa voidakseen antaa tarvitsevalle, tai siksi, että antamiselle ei ole kunnollisia vaihtoehtoja?

Tätä kyselen, koska tätä kyselee nyt moni, vaikka eivät välttämättä huomaa kyselevänsä, tai että pitäisi huomata kysellä.

lauantai 26. maaliskuuta 2011

Sielunsisko ja sielunmaisema



Tapaaminen Tukholmassa eilen.
Ei yhtään tyhjää sanaa, paljon iloa.
Kannan tätä mukanani kauan.

Minun sielullani on sisko ja maisema.
Kumpikaan ei ole Suomessa, ja se on epäkäytännöllistä.

Tarkemmin ajatellen on sielulla montakin siskoa.
Kukin omalla tavallaan.
Mutta maisemia on vain yksi, joskaan ei yhteen paikkaan rajoittunut.
Kaikki minussa asettuu kohdalleen ja lepoon, kun pääsen saaristoon.
Mitä karumpaan, sen parempi.

Ihmettelen ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti valitsevat aamiaispöytänsä kaukana laivan ikkunoista, vaikka ulkopuolella on riipaiseva kauneus.
Yritän ymmärtää: heillä on toiset maisemat ja toiset siskot.
Varmaan ihan hyvä niin.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Marimekko



Kävin Marimekon 60-vuotisnäyttelyssä Taideteollisuusmuseossa.
Koska olen syntynyt vähän eilistä aikaisemmin, minulla on muistoja.
Huokailin: Minulla on ollut tuo mekko ja tuo ja tuo, ja tuosta kankaasta meillä oli verhot, tuosta pöytäliina.
Melkein kaiken olen vuosien varrella antanut pois ja nyt se vähän harmittaa.
Ei se, että annoin, vaan se, miksi annoin.
Minua heittelivät trendit vaikka luulin olevani yksi viimeisistä, joihin ne pystyvät.

Tässä on nyt todettava, että en ollenkaan ole sitä mieltä, että kaikki Marimekosta tuleva on kaunista.
Marimekolla oli surulliset vuotensa, mutta oli myös huikeita.
Itselleni Marimekko on ollut silmien aukaisija ja henkinen hengenpelastaja,varsinkin Vuokko Nurmesniemen aikoinaan suunnittelemat kankaat ja mekot.

Tahdon antaa edelleenkin mutta yritän tunnistaa antamisen motiivit.
Kaunis on aina kaunista, enkä tahdo koskaan enää olla trendien heiteltävänä.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Keskeistä sanastoa



Kun floridalainen miniäni joitakin vuosia sitten muutti Suomeen, opetin hänelle suunnilleen ensikättelyssä suomenkielen keskeistä sanastoa: kura, räntä, loska.

Kohta opetan uutta: nuppu, verso, hiirenkorva.
Tuskin maltan odottaa.

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Pieni pallo



Kevätaamu merenrantakahvilassa.
Aurinko lämmittää jo.
Ajattelen, että tämä on niitä hetkiä, jotka tahdon muistaa.
Olo on kevyt. Pää myös.

Saako olla kevyt vaikka maailmassa tapahtuu kauheita?
Luulen, että saa.

Ihmiseen ei mahdu kovin paljon, pää on pieni pallo.
Yritän vartioida päätäni, ettei sinne jumittuisi pyörimään Minäminäminä.
Vain jotakuinkin vapaassa päässä on tilaa muillekin.

Ihmisessä taitaa olla joku suojamekanismi, joka lyö luukut kiinni, kun joku liian vaikea uhkaa vallata mielen.
Toisaalta on heitä, jotka näyttävät nauttivan kauheuksissa rypemisestä.

Etsin omaa mittaani.
Miten paljon voin päästää mieleeni, jotta en muuttuisi taivastelevaksi "Eiks´oo kauheeta"- hokijaksi, vaan ymmärtäisin, missä kohtaa ihan oikeasti voin tehdä jotain edes jonkun hyväksi.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Aplodinsa ansainnut



Juuri kävelemään oppinut lapsenlapsi punnertaa itsensä nojatuoliin, istuu siinä onnistumisestaan onnellisena ja antaa itselleen aplodit.
Tarvitsee apua alastuloon, mutta kiipeää heti uudelleen.
Ei unohda aplodeja.

Minulla on paljon opittavaa.
Koska viimeksi uskalsin uutta, vaikka vähän pelottikin?
Koska viimeksi annoin itselleni aplodit?
Onneksi minulla on pieni, hyvä opettaja.

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Huivitukholma



Viikonloppu tuulisessa Tukholmassa tyttären kanssa.
-Kaulahuivi kaulaan, komentaa tytär.
-Eikä, sanon minä.
Tottelen kuitenkin. Missä vaiheessa roolit kääntyivät näin päin?

Olemme hyvä tiimi.
Meillä on omat Tukholmamme. Kuljemme omia teitämme ja yhdessä.
En muista palella. Olen iloinen kaulahuivistani.

Jossain vaiheessa jalkani alkavat valittaa. Ja pää.
Huomaan sanovani Förlåt mallinukelle ja Hej peilikuvalleni.
Siirryn kahvilaan harrastamaan katselemista. Se sujuu.
Väsähtäneenäkin huomaan, että on melkein pelottavan helppoa tunnistaa ohikulkevat suomalaiset ruotsalaisista, je että ruotsalaisilla miehillä on tyylikkäitä kaulahuiveja.

torstai 10. maaliskuuta 2011

Juoru



Henkilö A puhuu henkilölle B henkilöstä C, joka ei ole paikalla.
B saattaa vuorostaan puhua kuulemastaan henkilöille D ja sitärataa.
Juoru kasvaa, mehevöityy ja voi hyvin.

Miten voivat A, B ja D?
Entä C, jonka korviin juoru lopulta kantautuu? Juoruilla on semmoinen tapa.

Oletan, että A, B ja D voivat ainakin aluksi oikein hyvin.
Juoru saa voimansa kateudesta, tarpeesta olla se joka tietää, tai mistä tahansa muusta moskasta, siksi juoruaminen on tyydytystä antavaa toimintaa.
Aina ei tarvitse edes tietää. Kanan voi rakentaa höyhenestäkin.

Olen toistuvasti joutunut tilanteisiin, joissa juoru alkaa ropista päälle kuin raekuuro, mutta jonkinlainen mukakohteliaisuuteni on estänyt avaamasta sateenvarjoa.
Siinä sitten kuuntelee, pahimmassa tapauksessa nyökyttelee.
Aina ei myöskään ole helppoa tietää onko kyseessä juoru vai kertojan tarve keventää sydäntään.

Miehet eivät kuulemma juorua. Informoivat vaan.
Ja höps!

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Matka minuun ja juhlaan



Sunnuntaina alkoi paaston matka pääsiäiseen.
Kyse ei ole nälkäkuurista eikä ensisijaisesti dieetistäkään, vaan pyrkimys yksinkertaistamiseen, turhan, ulkopuolelta tarttuneen kuorimiseen, omien rajojen ja ääriviivojen etsimiseen.

Luulen, että kaikilla on enemmän tai vähemmän kaipaus siihen, mitä pohjimmaltamme olemme.
Usein emme tiedä, mitä se on, ja silloin on vaara, että alamme lainata tai käyttää muiden minää omiin tarkoituksiimme.

Tämä matka juhlaan taas.
Karsiminen, joka ei ole kärsimistä.

Juhla ei ole juhla jos aina on juhla, enkä minä ole minä jos yritän olla liikaa itselleni ja muille.
------
Kuvassa kollaasi neljästä akvarellistani

lauantai 5. maaliskuuta 2011

Olen ollut



Semmoinen päivä, että jos joku kysyisi, mitä olen tehnyt, en oikein osaisi vastata.
Olen lähinnä ollut.

Muistin tarinan pyhiinvaeltajasta. Heppu loikoili puun varjossa tien vieressä muiden taivaltaessa tarmokkaasti kohti päämäärää, ja totesi: " Tässä lepään ja kelpaan".
Ei vertaillut suorituksia.

Varmin tapa tulla onnettomaksi taitaa olla vertailu.
Siinä käy helposti niin, että tuntee olevansa joko huonompi tai parempi kuin muut.
Sitten masentuu tai tulee sietämättömän itseriittoiseksi höyhentenpörhistelijäksi.

Yritän huomennakin olla ja uskoa, että kelpaan.
Olen vielä aika huono sellaisessa.
-------
Kuvissa kaksi akvarelliani

tiistai 1. maaliskuuta 2011

Ennen ja jälkeen



Selailin pinkallisen aikakausilehtiä. Melkein jokaisessa oli joku ennen- jälkeen juttu.
Stailattavana (niin se nyt näköjään kirjoitetaan) asunto tai ihminen.
Asunnoista ei nyt sen enempää, mutta ihmisten kohdalla olen sitä mieltä, että ennen oli useimmiten parempi kuin jälkeen.

Harrastan kyllä stailailua itsekin.
Raitsikassa, kahvilassa, odotustiloissa ja kadulla varustan ympärilläolevia milloin mitenkin.
-Tuolle otsatukka.
-Tuolta äkkiä pois nuo viikset.
-Tädin laukku kädestä olkapäälle.
-Sedälle mustat kengät noitten harmaitten tilalle.

Oikeasti en suostuisi stailaamaan edes pyydettäessä. Stailattavaksi vielä vähemmän, pelkkä ajatuskin puistattaa.
Mistä himputista joku ulkopuolinen voisi tietää millainen joku toinen sisimmässään tuntee olevansa.
Jos taas ulkopuolta kovasti stailataan, saattaa stailattava eksyä itseltään.
Sen myönnän, että ulkopuolinen voi joskus toimia peilinä, joka auttaa toista löytämään takaisin eksyksistä omaan itseensä, ja silloin voi pieni vihje vaikka nyt sitten viiksistä olla paikallaan.