lauantai 30. kesäkuuta 2012

Hauskinta hyttyset




Veimme kaksivuotiaan Korkeasaareen. Valistimme pirteästi (ällöttävän pirteästi?):
-Katso kuinka hieno vuohi!
-Siinä suuri leijona!
-Voi miten hieno riikinkukko!

Lapsen kiinnostus oli lähinnä kohtuullisen suurta, enkä ole varma pystyikö hän edes erottamaan iltapäivänokosia veteleviä eläimiä niitä ympäröivästa rekvisiitasta.

Sitten päästiin asiaan lapsenkin mielestä. Jouduimme keskelle suurta hyttysparvea, ja lapsi kiinnostui, nauroi ja hyppeli onnellisena.

Hauskalla on hauskan tavat. Tulee kun vähiten odottaa, ja kun malttaa olla järjestelemättä.

torstai 28. kesäkuuta 2012

Kukkapakkomielteitä



Näitä on jotakuinkin pakko saada, ja jos ei saa, tuntuu, että jotain tärkeää jää kokematta.
Pioneita kesäkuussa.
Auringonkukkia heinäkuussa. (Kanttarelleja myös).
Kehäkukkia elokuussa. (Ja vadelmia)
Astereita syyskuussa. (Omenoita, paljon omenoita!)
Lokakuussa ja marraskuussa melkein mitä tahansa.
Joulukuussa valkoisia hyasintteja.
Tammikuussa ja helmikuussa valkoisia tulppaaneita.
Maaliskuussa ja huhtikuussa sekakimppuja erivärisistä tulppaaneista.
Toukokuussa orvokkeja, valkovuokkoja, helmihyasintteja, ja jos olemme Tallinnassa, torimummojen myymiä sinivuokkoja.
Jos nämä ovat pakkomielteitä, pakkomielteet ovat kauniita. (Ja kalliita. Ainakin torilta ostamani pionit).


maanantai 25. kesäkuuta 2012

Kaksi juhannusaattoa



Tänä vuonna meillä oli kaksi juhannusaattoa.
Kun Suomessa oli aatto, lähdimme Tallinnaan.
Aurinko, meri, lämpö ja lukematon määrä valkoisia purjeveneitä. Melkein kliseinen idylli.

Seuraavana päivänä uusi juhannusaatto Tallinnassa.
Satoi. Paljon ja vaakasuoraan. Myrsky, ainakin pieni. Kaunis myrsky.

En ole koskaan oppinut laittamaan säitä arvojärjestykseen. Sen varmasti oppisi jos ryhtyisi vaikka viljelijäksi, mutta koska en ole ryhtynyt, nautin melkein joka säästä, ainakaan en juuri valita.
Sitä mille ei mitään voi, ei ehkä kannata surra, toisaalti ei sitäkään, mille voi.
Kamalaa, miten reippaalta tämä kuulostaa!

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Tarpeeksi



Koneessani on tähti. Semmoisia syntyy kun kaksivuotias kokeilee salaa, mahtuuko läppärin kansi kiinni, jos näppäimille asettaa puisen miniveturin.
Ensin kauhistun. Perheen tietotekniikka-ammattilainen sanoo, että kone on viisainta viedä huoltoon.
Sitten kauhistus menee ohi. Tähti on oikeastaan ihan soma, ja näyttö on edelleen tarpeeksi hyvä.

Taas olen tässä, opettelen ettei Tarpeeksi ole liian vähän.
Siinä on opettelemista.

Mistä lähtien aloimme luulla, että Tarpeeksi tarkoittaa samaa kuin lepsu luovuttaminen, ja että Tarpeeksi hyvä sanotaan olkapäitä välinpitämättömästi nostellen?
Mitä jos Tarpeeksi voisikin olla synonyymi oikeasti hyvälle, kauniille, levolliselle?

Sittenkään en oikein osaa toivottaa kenellekään Tarpeeksi hyvää juhannusta.
Hyvää juhannusta siis!

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Piiloviesti



Varovasti, sanoo kaksivuotias kun kiipeilee milloin minnekin.
Ei hän itseään varoittele, viesti on minulle.
Tulkitsen: Juu juu, olen varovainen, ei tarvitse muistuttaa.
Fiksu tapa ehtiä ensin. Lapsi tietää että jos ei ehdi, minä varoitan ja hyssyttelen.

Hyssyttelen muitakin. Aina kun joku on lähdössä läheltäni muistutan: Ajakaa varovasti.
On se hölmöä.
Turhaa ja tolkutonta, varsinkin kun kyseessä on ilmiselvä piiloviesti, jonka todellinen sisältö on: Rakastan teitä.
Miksi en siis sano sitä?

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Serkku meni



Serkun hautajaiset tänään. Humaanin, hauskan, hyvän.
Ei tähän liittynyt suurta dramatiikaa, vanhan ihmisen luonnollinen kuolema.
Taivaasta valui vettä ja silmistä kyyneleitä.
Tuntui, että kaikki itkivät, pappikin puhuessaan.
Meissä liikahti niin kuin liikahtaa, kun ollaan tekemisissä sydämeen asti kauniin kanssa. Serkku oli.

Ajattelin jälkiä, joita jätämme ja sitä mihin kuulumme, perheeseen, sukuun, ystäväpiiriin.
Onnellinen se, jolla on ne kaikki, ja joka jättää kauniita jälkiä.

torstai 14. kesäkuuta 2012

Odottajat



Moni odottaa juuri nyt, laskee päiviä loman alkuun, ehkä tuntejakin, ja moni nuori odottaa tietoa siitä pääsikö opiskelemaan sinne minne on pyrkinyt.

Odottaminen sisältää mahdollisuuden pettymiseen. Loma, johon on ladattu suuret odotukset ehkä pettää odottajansa, ja moni etsii turhaan nimeään oppilaitoksiin hyväksyttyjen listoista.

Sittenkin on surullista jos ei uskalla odottaa, toivoa, luottaa, vaikka sitten pettyisikin.
Monessa pettymyksessä on mukana mahdollisuus uuteen alkuun, erilaiseen, parempaan jopa.

-Odotan loman loppumista jo nyt, sanoo mieheni.
Hämmästyn, sillä hänen lomansa ei ole vielä edes alkanut.
Sitten mies selittää, että on aina erityisen ihanaa mennä töihin loman jälkeen.
Varsinainen Hannu Hanhi! Rakastaa työtään intensiivisesti vaikka työ taatusti sisältää myös pettymyksiä.

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Kesä yllätti



Eilen, illalla kymmeneltä, huomasin että on kesä.

Olen kyllä tiennyt että kesä on tullut, olen suorittanut kesää tehden kesään kuuluvia asioita, istunut rantakahviloissa, katsellut kaikkea mikä kukkii, käynyt jo sielläkin, missä aurinko paistaa kuumasti ja korkealta. Samalla olen jotenkin pelännyt, että tämä kesä menee ohi niin etten ehdi siihen mukaan.

Eilen kesä yllätti kun sitä vähiten odotin.
Kävelin kotiin Helsingin keskustassa. Ilma oli pehmeästi viileä, kadut autiot, kahvilat sulkivat oviaan ja minä vaan kävelin ja tiesin, että tässä on kesä.
Se tuntui valtavan hyvältä.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Kolme juhlaa



Viikonloppu Saarenmaalla. Kylmää, tuulista, mutta se haittasi vain vähän.

Saimme olla vastaperustetun ortodoksisen nunnaluostarin vihkiäisjuhlassa.
Semmoinen koskettaa, varsinkin kun tietää, että paikka vielä vuosi sitten oli surkea rappiotila.

Illalla hotellissa kahdenkeskeinen luksusillallinen. Mies ja minä, samppanjaakin, ja jälkiruokana juustokakkua, joka oli niin täydellistä, että pelkästään sen takia tahdon takaisin Saarenmaalle.

Suurten vastakohtien päivä? Oikeastaan ei, vaan saman asian kaksi erilaista muotoa.
Kotona sitten kolmaskin juhla: löydän pakastimesta muutaman karjalanpiirakan, sulatan ne leivänpaahtimessa ja juhlin paluuta arkeen.

torstai 7. kesäkuuta 2012

Voi tehdä löytöjä



Aina neuvotaan että jos on pudonnut kuoppaan, sitä ei pidä kaivaa syvemmäksi vaan on kiivettävä ylös.
Minusta se ei välttämättä ole hyvä neuvo. Neuvot yleensäkään eivät ole läheskään aina hyviä, harvoin tarpeellisiakaan.

Minusta kuopassa voi tehdä kaikenlaista hyödyllistä ennen sitä kiipeämistä.
Voi katsella ympärilleen ja kirjoittaa muistiin mitä ympärillään näkee.
Voi tehdä löytöjä.
Joskus juuri kuopassa voi tehdä löytöjä, joita ei missään muualla voi tehdä.

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Matala status



Tyytyväisyydellä on matala status, ja on melkein epäilyttävää jos joku kehtaa sanoa olevansa tyytyväinen elämäänsä.
Jostain syystä ajattelen tyytyväisyyttä ohittaessani pakahtuakseen kukkivan, vinon sireenin.
Voin kuvitella, että joku katsoo sitä, pudistaa päätään ja mutisee, ettei tuon enää kuulu kukkia, tuommoisen lahon, maassamakaavan reppanan, joka kaiken lisäksi saattaa olla vaarallinen tukkiessaan kävelytien.

Sitten ajattelen ihmisiä, jotka kukkivat.
Ei se johdu olosuhteista, ei iästä, ei ulkonaisesta menestymisestä. Onnella ja onnistumisilla ei välttämättä ole mitään tekemistä toistensa kanssa.

Luulen, että tyytyväisyys on läheistä sukua vapaudelle, joka sekään ei ole olosuhteista riippuvaa vaan sisäinen asenne.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

En osaa aamiaista



En osaa syödä aamiaista.
Tahtoisin oppia. Siksikin, että aamiainen on niin kaunis sana.

Mies osaa.
Syö sujuvasti joka aamu kaksi kananmunaa, kourallisen saksanpähkinöitä ja itse sekoittamansa teräsmiespirtelön, joka näyttää niin kamalalta, etten suostu edes maistamaan.

En siis osaa.
Kahvia ja bulgarianjugurttia ei kai voi sanoa aamiaiseksi.

Matkoilla sitten aina sama ihme: äkkiä ei ole konsti eikä toinenkaan kun nautin croisantit ja juustot, rapeaksi paistetut, mausteiset pikkumakkarat, tomaatit, päärynät. Yleensä vain hotelliaamiaisten kahvi jää kakkoseksi kotikahviini verrattuna.

Jostain syystä tuntuu siltä, että jos joskus vielä opin syömään aamiaista kotonakin, se kuuluisi syödä keltaiselta lautaselta.