sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Saatsen praasniekka



Tallinnan aurinko ja me nousimme suunnilleen yhtäaikaa. Meri jäi Tallinnaan, me lähdimme kauas kaakkoon. Aamuöinen kaste nousi pelloilta matalana utuna ja haikarat torkkuivat pylväiden päälle rakentamissaan pesissä.

Tämä oli niitä matkoja, joilla ollaan perillä koko ajan, mutta oli meillä päämääräkin: praasniekka Setumaan Saatsessa, Venäjän rajan vieressä.

Praasniekka on ortodoksinen temppeli- ja kyläjuhla, eri paikkakunnilla hiukan erinäköinen, pääpiirteissään kuitenkin sama. Jumalanpalvelus, ristisaatto, vedenpyhitys, juhla-ateria, tanssia, laulua, yhdessäoloa.

Saatsen praasniekka taitaa kuitenkin olla keskimääräistä perusteellisempi tapaus. Ihmisiä satamäärin, huikeita kansallispukuja, kirkkomaan valtava piknik.

Minulle päällimmäiseksi jäi kohtaaminen pienen, harmaan mummon kanssa. Hän istui yksin jonkun omaisensa haudalla, juhlahumusta hiukan syrjässä, katsoi kauniisti ja kutsui meidät luokseen. Niin mielelläni olisin puhunut hänen kanssaan, mummo kuitenkin puhui vain venäjää. Me katsoimme toisiamme,  luulen: näimme toisemme.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Nesessääri



"Toi pilkullinen nesessääri on ollut sulla tosi kauan", havaitsi tytär. Myönsin, ja minusta tuntui, että nesessäärin ikä on pelkkää plussaa sekä minulle, että sille.
Sitten ihmettelimme yhdessä mitä nesessääri on suomeksi.
Pussukka, jossa on naamankoristeluvehkeitä on meikkipussi, mutta entä ne suuremmat, joissa kuljetetaan shamppoita, deodorantteja, voiteita, nipsuja ja rapsuttimia?

Googlaan. Urbaani sanakirja tietää, että nesessääri on toilettilaukku tai toalettilaukku.
Haloo? Siis suomeksi?

Suomessa yltiösuomennetaan käsitteitä ja sanoja usein naurettavuuksiin asti.
Kertooko se, että saunapuhtaudestaan ylpeilevä kansa käyttää nesessääriä, tai toalettilaukkua jotain yllättävää.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Viikko ja sen loppu



Koko perheen yhteinen lomaviikko. Mustikoita suoraa mättäältä, ja savustettua lohta, joka oli uinut vain hetki sitten. Meri ja sauna ja hyvää, hidasta aikaa.
Rakkaat ihmiset yhdessä.

Tänään paluu suruliputettuun Helsinkiin.
En edes kuvittele tietäväni, miltä kaikista heistä tuntuu, jotka koskaan enää eivät voi olla yhdessä rakkaittensa kanssa.

lauantai 16. heinäkuuta 2011

Äänitila ja maisemat



Otetaan mikä tahansa seurue missä tahansa. Kahvilassa, ravintolassa, yleisessä kulkuneuvossa, perheessä.
Melkein aina yksi on se, joka puhuu. Korkeintaan kaksi.
Joku joskus yrittää sanoa muutaman sanan väliin, joskus jopa onnistuu, usein ei.

Toteutuuko tässä jokin salattu, kaikkia tyydyttävä ryhmädynamiikka?
Onko viisain se, joka vaikenee?
Mikä on äänessä olevan motiivi?
Mitkä faktat ovat niin tärkeitä, että kannattaa yrittää saada muu seurue vakuuttuneeksi niistä?
Voiko paljo puhe yleensäkään vakuuttaa vai synnyttääkö se vain vastareaktion?

Jokainen ihminen on mahdollisuus uuteen maisemaan.
Äänitilan yksinkäyttäjäkin saattaisi tarvita uusia maisemia.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Beibi johtaa, tilanne 1 - 0



Lapsenlapsi, taaperoinen, testaa rajojaan. Heittää lusikan lattialle kesken aterian, ja mukia uhkaa sama.
Sanon ei, ja ripustan naamalleni tiukan ilmeen.
Myös taaperon naama on vakava, mutta silmät tarkkailevat minua täynnä naurua.
Käymme tahtojen ja katseiden taistelun.
Beibin pokka pitää paremmin. Hän näkee läpi tiukan ilmeeni, huomaa, että huijaan kun yritän olla vakava. Suupielissäni nykii, ja todennäköisesti myös silmäni kavaltavat minut.

Pistetilanne 1 - 0. Beibi johtaa.
Illalla harjoittelen peilin edessä tiukkaa ilmettä.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Tapahtumisia



Tapahtui kauan sitten, että olin pieni tyttö, jonka koulukirjassa käytettiin tummaihoisesta nimitystä n.....i. Söin myös n......n pusuja. N-sana oli täysin neutraali, eikä sillä ollut mitään välitöntä yhteyttä mahdollisesti vallitseviin ennakkoluuloihin.

Siksi tapahtui, ei niin kauan sitten, että n-sana vilahti suustani, ja joku aikuisista lapsistani parkaisi järkyttyneenä:"Äiti!" Minulla oli täysi työ vakuuttaa, etten ole tiennyt, että sana on muuttunut merkitykseltään halventavaksi.

Tänään tapahtui ihania. Olin lapsenlapsen kanssa leikkipuistossa, jonka henkilökunnasta yli puolet on enemmän tai vähemmän tummaihoisia, vanhemmistakin osa. Katselin taaperoita ja ajattelin, että heillä on upeat lähtökuopat. Semmoista jytkyä tuskin tulee, että näistä pikkuisista tulisi rasisteja!

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Hidas viikonloppu



Viikonloppu yksin kotona. Vapaaehtoisesti.
Nautin.

Aikatauluni meni matkalla kivasti sekaisin. Katselin kun aurinko käväisi Pohjanlahdessa, ja nousi aalloista heti sen jälkeen. Ei semmoisen ohi voi nukkua.
Nyt sitten nukun kun huvittaa. Eilen huvitti keskellä päivää, illalla ei sitten alkuunkaan.
Tänään heräsin myöhään ja tarjoilin itselleni hyvän lounaan parvekkeella. Luin matkan aikana kerääntyneet lehdet ja aika paljon muutakin. Kirjoittelin. Hipsin ympäriinsä yöpuku päällä pitkälle iltapaivään.

Sitä menee kovin helposti rutiineihin ja muiden aikatauluihin, ja niin varmaan usein pitääkin.
Kun yleensä on tehokas, tekee hyvää olla hidas, hiljaa ja tehoton.

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Joka pihassa puuhamaa



Kiersimme Pohjanlahtea. Etsimme kaunista.
Löysimme paljon rumaakin, ja taas vähän marisen ja metelöin, vaikka tiedän, että olen kirjoittanut aiheesta ennenkin.
Kaikki nämä privaatit puuhamaat, enkä nyt puhu lasten leluista vaan aikuisten.

Pihat täynnä pientä sälää.
Leijonapatsaita, räikeitä aurinkovarjoja, valkoisa muovituoleja, sinne tänne ripoteltuja potankokoisia kukkapyttyjä ja amppeleita, puutarhatonttuja, maisemalle vieraita puita ja kasveja, erkkereitä ja verantoja enemmän kuin talojen koko kestää, terassikarsinoita, pienoistuulimyllyja, ja nyt lopetan luetteloinnin ennenkuin sanon jotain vielä tuhmempaa.

Ruotsin puolella, Hälsinglandissa, pesimme silmiämme kauniissa.
Hiljaisen arvokkaita taloja, puutarhojen levollisia perennaryhmiä. Kyliä, joissa mikään ei huutanut sopimattomuuttaan.
On näitä toki meilläkin, mutta tiukkaa tekee, ja osa vanhasta kauniista tekee kirjaimellisesti matkaa  Suomenlahden yli. Kuulimme taas yhdestä talonpoikaistalosta, jota ollaan siirtämässä  Pohjanmaalta Ruotsin puolelle.

Onko tämä pohjimmaltaan itsetuntokysymys?
Ja missä on uusi ja kaunis?