Heräsin Pietarissa

Heräsin eilen Pietarissa. Katselin huikeita näkymiä ja huomasin miettiväni miten tästä kirjoittaisin blogiini, mitä kuvaisin.
Melkein pelästyin kun ymmärsin, etten katsonut vapain silmin enkä antanut ajatusteni viilettää vapaina.
                                  En katsonut itselleni.
                                  En ajatellut itselleni.
                                  Eikä sillä ollut mitään tekemistä epäitsekkyyden kanssa.

Sitten muistin Muumimamman, joka kerran, kaikkeen jakamiseen väsyneenä, lähtee yksin rannalle ja päättää poimia näkinkenkiä ihan vaan itselleen.
                                  Eikä sillä ollut mitään tekemistä itsekkyyden kanssa.

En ole väsynyt bloggaamiseen mutta nyt teen niinkuin Muumimamma. Etsin asiat, jotka ovat tärkeitä omille silmilleni ja omille ajatuksilleni.
Muumimamma tuli takaisin aikansa aarteita kerättyään. Ehkä minäkin joskus.

Kiitos kaikki te ihanat, jotka olette lukeneet,  kommentoineet, rohkaisseet.

Juuret

Mieheni ja on kotoisin Pohjanmaan rannikolta. Koko hänen sukunsa niin isän- kuin äidin puolelta on sieltä ja kunnnolla onkin: sukupolvet taaksepäin ties miten kauas.
Anoppi asuu siellä yhä, ja minäkin ehdin asua siellä avioliittomme ensimmäiset vuodet.

Viikonlopulla kävimme tervehtimässä anoppia. Ajoimme sadat kilometrit, ja maisema muuttui sitä syksyisemmäksi mitä pitemmälle ehdimme.
Perillä mies totesi: Tunnen vahvasti, että juureni ovat täällä.
Ymmärrän kyllä.
Senkin ymmärrän, ettei hän juuristaan huolimatta haluaisi takaisin sinne.

Sitä en ymmärrä, että huomaan pienen osan omista juuristani olevan siellä. Enhän todellakaan ole kotoisin sieltä, ei sukunikaan. En edes viihtynyt, vaan tunsin jatkuvaa ulkopuolisuutta siellä asuessamme.

Miten juuret syntyvät?
Menisikö se näin: juuria syntyy kaikkialla, missä koemme jotain, joka muuttaa meitä ja kasvattaa meissä jotain, eikä juuria voi kitkeä vaikka yrittäisikin.
Useimmilla meistä taitaa olla aika moneen suuntaan menevät juuret.

Ps. Kuvat ovat vanhoja tukholmakuviani. Jollain kummallisella tavalla tunnen, että sielläkin minulla on juuret, melkein salaa kasvaneet.

Tähän hetkeen eivät mahdu kirkkaat värit

Ateneumissa on parhaillaan laajin milloinkaan järjestetty Helene Schjerfbeckin taidetta esittelevä näyttely.
Olen siirtänyt menemistäni sinne niinkuin siirretään kallisarvoisen viinipullon avaamista.
Odotin sopivaa hetkeä. Tänään se tuli.

Viivyin yli kaksi tuntia, ja tapahtui se, mikä tapahtuu kun hieno viini on avattu, kaadettu laseihin, nautittu.
Jälkimakukin on hyvä ja pitkä.

Kun tulin ulos Ateneumista olin onnellinen siitä, että iltapäivä oli harmaa ja tihkusateinen.
Nyt en tahdo nähdä mitään vähääkään räikeää, en edes kirkkaita värejä.
Mieluiten pitäisin silmäni kiinni ja katselisin muistikuviani Ateneumissa näkemästäni.

Ikävöin peiliä, joka ei oleta

Kymmenen päivää kodissamme tepsutellut koiranpentu lähti omaan kotiinsa.
Pyyhin tassunjäljet lattioilta ja huomaan, että ikävöin. Tarkemmin ajateleen ikävöin pennun katsetta. Se ei huijaa.

Ihmisen katse huijaa usein, ja se on vaarallista, sillä peilaamme itseämme toistemme silmissä, ja kuva, jonka niissä näemme ei läheskään aina ole totta.
Jos katsoo kuvaa, joka ei ole totta, unohtaa helposti kuka ja millainen oikeasti on. Muuttuu. Ryhtyy yhdelle yhdeksi, toiselle toiseksi.

Luulen, että koira näkee tarkasti.
Sen silmissä näin, ainakin hetken, itseni sellaisena kuin olen silloin kun mikään peili ei oleta.

Hoidettu on

Aina sä hoidat jotain, totesi ystäväni.
Ei nyt sentään ihan aina, mutta totta, hoidettu on.

Juuri nyt hoidossa koira. Pieni karvapallo, vähän pentu vielä.
Meillä menee yllättävän hyvin, pieneen ei ole iskenyt edes koti-ikävä.
Edessä vielä reilu viikko yhdessäoloa.

Mietin ystäväni toteamusta.
Onko minulla ylimitoitettu tarve hoitaa?
En tiedä.
Sen tiedän, ettei yksikään meistä porskuttele läpi elämäänsä niin, ettei jossain vaiheessa tarvitsisi hoidetuksi tulemista.
Usein monessakin vaiheessa.
Ehkä sen asian kääntöpuoli on se, että hoitaminen, oli sitten kyse kissoista, koirista, akvaariokaloista tai lapsista, sairaista tai terveistä, surullisista tai iloisista, on osa ihmisenä olemista.

Vierasnaula

Pitäisikö pystyä antamaan lahjaksi jotain, joka omasta mielestä on rumaa, jopa vastenmielistä, mutta josta tietää vastaanottajan ilahtuvan?

Onko väärin säilyttää kaappien uumenissa lahjaksi saamiaan esineitä, joista ei pidä, mutta jotka poimii kunniapaikalle lahjanantajan tullessa vierailulle?
Entä Vierasnaula, se, johon ripustetaan maalaus, jota jaksaa katsella vain sen hetken kun maalauksen antaja on paikalla?

Toisaalti on lahjoja, toisenlaisia, aidosti ilahduttavia. On vaikka kuinka jos alkaa muistella. Niitäkin joita lahjan antaja ei ole edes lahjaksi mieltänyt.
Metsämansikat heinänkorressa, odottamattomat kauniit sanat, lapsen märkä suukko poskella.

Nootti itselleni

Kuullun väärinymmärtäminen ei ole konsti eikä mikään, eikä se aina ole korvista kiinni.
Sitä luulee kuulevansa mitä toinen sanoo, mutta usein sittenkin vain luulee.
Kuulee myös, että itse on sanonut jotain mitä ei tiedä sanoneensa, ei edes ajatelleensa.
Siksi laadin itselleni nootin:

- Älä koskaan siteeraa ketään. Jos siteeraat, sitaatti menee todennäköisesti ainakin vähän pieleen.

- Älä usko kun kuulet jotain siteerattavan.

- Älä selitä, älä opeta, älä neuvo. Joskus ehkä sentään lapsia, kunhan muistat että omasi ovat jo aikuisia.

- Älä luule että kaikkiin kysymyksiin tarvitsee vastata. Vastakysymys on usein paras vastaus.

- Älä avaa sitä suutasi niin usein. Ole hiljaa, yritä edes. Jauha vaikka purkkaa niin saat muutaman   sekunnin viiveen ennen kuin puhut.

Harrastavat itseään

Onnettomimmat tuntemistani ihmisistä harrastavat itseään.
Tottakai ihminen on vastuussa hyvinvoinnistaan, mutta hyvinvoinnin tavoittelu voi kääntyä salakavalasti itseään vastaan.

Jos paljon ei riitä, jos käsilläoleva hyvä tuntuu arvottomalta, jos perhe, ystävät, koti, työ ja jopa oma ulkonäkö muuttuvat pettymysten ja katkeruuden kohteiksi, silloin ei mikään hyvä pysy kädessä.
Ja aina luulee, että hyvä ja onni on jossain muualla, ja että muilla on enemmän ja parempaa.

Schubertilla on lied, jonka hän sävelsi runoon ristiretkeilijästä.
Ristiretkeilijä jättää kaiken mitä hänellä on ja lähtee etsimään elämän hyvää.
Ei löydä.
Palaa lopulta kotiin uupuneena ja rikkinäisenä, huomatakseen, että kaikki se mitä hän etsi on ollut siellä koko ajan.

Opettelen vapautta

Äkkiä minulla on aikaa ja vapaus. En enää muista miltä ne tuntuvat ja miten niitä käytetään.
Vuodenmittainen pestini lapsenlapsemme päivähoitajana päättyy, kun hän maanantaina menee päiväkotiin.

Eilen viimeinen leikkipuistoaamu, viimeiset päiväunet kodissamme.
Tietysti niitä tulee vieläkin, mutta ei enää päivittäisinä rutiineina. Vastaisuudessa aijon keskittyä lähinnä  rakastamiseen. Tahdon kyllästää lapsen saduilla, elämän kauneudella ja letuilla.

Olen ollut onnellinen tästä hoitovuodesta. Onnellinen ja väsynyt.
Lapsi on harvinaisen vilkas tapaus, perässä on juostu.
Olen oppinut huomaamaan senkin, etten enää ole kolmekymppinen, jolla on kolmekymppisen voimavarat.

Nyt opettelen vapauttani. Melkein arastelen sen ihanaa paljoutta. Mietin suuntiani.

Kohtalainen perustolkku

Suomalaiset ovat kuulemma kunnostautuneet keskusteluntutkimuksessa.
En ole tiennyt että semmoista on olemassakaan, saati että kyseessä on vakavastiotettava tutkimuskohde.

Kiinnostun. Oikeastaan olen aina ollut kiinnostunut tästä, en vaan ole tiennyt että kiinnostukseni kohteella on nimi.
Arjen kohtaamiset, puheen vastavuoroisuus, rupattelu kuin palikkaleikki, tarinat, juorut, katkerat vihjailut, valheet.
Kaikkein kiinnostavinta ehkä se, mitä sanotaan kun ei sanota.
Ilmeet, eleet.

Jokainen meistä, kielitaidottominkin, puhuu useaa kieltä.
Ystävälle yhtä, vihamiehelle toista, lapselle, puolitutulle, vanhukselle, hankalalle, fiksulle, eri kieltä jokaiselle.
Jos ei pysty varioimaan puhettaan, saattaa tulla paljastaneeksi puutteita eläytymiskyvyssään. Samoin, jos ei pysty kuuntelemaan.

Hyvät keskustelut, joskus keskinkertaisetkin, ovat rikkautta.
Kevytkeskustelut sopivasti annosteltuina ehkä myös. (Itse tahdon annokset melko pieninä.)

Sitten on sanoja.jotka haavoittavat. Tahallisesti haavoittavaksi sylkäistyt, tai ne, joita puhuja ei aavista satuttaviksi. Melkein julminta myrkyllinen vaikeneminen.
Onneksi on myös parantavia sanoja, parantavaa hiljaisuuttakin.

Toivon, että omassa puheessani olisi edes kohtalainen perustolkku ja tarvittaessa pyöristetyt kulmat.
---
Kuvassa fragmentti Simon Evansin kollaasista 300 Secrets.

Haltioituminen

Ihmisen haltioituminen, lähes päätön ihastuminen ja kiinnostus jostakin, on rikkautta.
Jos ei ryhdy kateelliseksi, rikkaudesta saa osansa myös se, joka seuraa sitä läheltä. Se tarttuu.

Lapset ovat haltioitumisen mestareita. Toistavat piirroksissaan ja puheissaan kiinnostuksensa kohteita kunnes kiinostus on tehnyt tehtävänsä ja antaa tilaa uudelle.
Jos lapsiltamme kysyttäisiin mihin minä olen humpsahtanut, mainitsisivat todennäköisesti kirjat, kukat, kahvin, mustat poolot ja raidalliset paidat. Ei suurta eikä vaikuttavaa, mutta ihania asioita jokainen noista.

Jos ei uskalla haltioitua, ei uneksia, tuskin pettyykään, mutta tasaisenharmaa turvallisuus näivettää.
Sekin tarttuu.

En usko, että pettyminen on vaarallista.
Rehellinen itku on arvokasta. Parhaimmillaan se puhkoo paiseita, parantaa ja pesee tilaa uudelle.

Veljeni ampui Bobrikoffin

Aamukahvia juodessani nokin uutisia. Kahvi piristää, uutiset eivät.

Kahvin jälkeen liikenteeseen.
Eduskuntatalon lähistöllä seisoo joukko nuoria osoittamassa mieltään. En ehdi nähdä mistä kyse, mutta huomaan ajattelevani että hyvä.
Sitten kerron itselleni että olen pöhkö. Pitäisi sentään tietää mistä kyse jos kerran sanoo sitä hyväksi.

Hyvää tässä on kai ainakin se, että mieltään osoittavat nuoret uskovat voivansa vaikuttaa.
Itse ajattelen liian usein etten voi.

Ehkä jokainen voi, eikä mielenosoitus onneksi ole ainoa tapa vaikuttaa, mutta ei välttämättä huonokaan.
Välttämättä ei edes nuorten hommaa.

Taiteilija Sigrid Schaumann osallistui yli yhdeksänkymmenvuotiaana Vietnamin sotaa vastustavaan mielenosoitukseen. Poliisi otti asiakseen kuulustella tempaukseen osallistuneita. Sigrid Schaumannilta kysyttiin onko hän ennenkin ollut tekemisissä poliisin kanssa, ja kuulusteltava vastasi: "Kyllä olen, silloin kun veljeni ampui Bobrikoffin."

Uusi

Uusi tulee harvoin täytenä yllätyksenä.
Kypsyy salaa, hiipii lähemmäs, ei melua.  Antaa itsestään hiljaisia merkkejä, yllätyksiä nekin, mutta niin huomaamattomia, että vain uuteen valmis ne huomaa tai uskaltaa huomata.

Uuden mukana tulee melkein aina mahdollisuus valita. Jotain on usein valittava pois jos tahtoo tilaa uudelle.

Elokuuhun on mahtunut paljon ystävien kuuntelua, oman kellon ja kalenterin ihmettelemistä, karttoja, manuaaleja. Hyvän odottamista. Hyvään uskomista. Sitäkin, ettei aina voi valita, ja että joskus on valittava kahdesta pahasta pienempi.

Oleskelu

Sattuma kuljetti käteeni Kansaneläkelaitoksen lomakkeen, jossa tiedustellaan ulkomailla tilapäisesti asuvan oleskelun syitä. Ymmärrän, ettei lomakkeeseen olisi ollut helppoa löytää kattavampaa ilmaisua, mutta oleskelu on sanana niin herkullinen, että minussa käynnistyi ajatusketju.

Miten oleskellaan? Suorittaako ulkomailla opiskeleva tai työskentelevä oleskelua? Entä vieraisiin kulttuureihin ja erilaiseen elämänmenoon tutustuva, hiki tukassa tarpova reppureissulainen?

Pelkään, että oleskelu on aliarvostettua puuhaa, melkein laiskotteluun verrattavaa.
Missä menee oleskelun ja puuhastelun raja, entä mikä on työntekoa?

Muuttuuko leipominen huvista työksi vasta kun siitä saa palkkaa? Ja loppuuko huvi siihen?
Kumpi on enemmän työtä, kirjan lukeminen vai käsityön tekeminen?
Miksi Suomessa on olohuone, kun taas englanninkielisessä maailmassa on elämishuone tai Ruotsissa arkihuone.
Ihan vaan ihmettelen.

Ajattelutyöläinen voi työskennellä riippukeinussa silmät suljettuina.
Joku löytää ongelmien ratkaisut nukkuessaan.
Luova työ vaatii oman sisimmän kuuntelua, ympärilläolevan havainnointia, usein istuskelua, katselua.
Eläkeläinen hoitaa ainakin yhden mummon tai papan, jos hoitaa itsensä.

Oleskelu ei ole ollenkaan helppoa.
Olen kamalan huono oleskelija.

Nolo

Jos on oppinut katsomaan itseään ankarasti tulee helposti nolo olo.
Usein syystäkin.

Kellokaupassa kauhistelin mielestäni ruman kellon mauttomuutta kunnes myyjä nykäisi ylös hihansa. Hänellä oli täsmälleen samanlainen kello.

Naapurin ulkoiluttaessa uutta kotieläintään olin hilkulla kysäistä onko se koira vai kissa.

Luontaisesti pullea tuttava oli viimeisillään raskaana enkä ollut huomannut mitään. En myöskään osannut piiloittaa hämmästystäni, kun hän kertoi jäävänsä äitiyslomalle.

Tämmöinen on kuitenkin pikkupipanaa verrattuna kaiken sen nolon rinnalla, jota on tullut sanoneeksi tai tehneeksi milloin minkäkin asenteen alkuhämärässä.

Jossain vaiheessa on kuitenkin pakko opetella antamaan anteeksi itselleen.
Ja murrosikäisten lasten vanhemmilla on suorastaan velvollisuus olla noloja tapauksia.

Liityin laumaan

Äitini oli jotenkin nuorempi kuin minä. Huiteli vinttikoiran kanssa kymmenen kilometrin lenkkejä vielä viittä vaille kahdeksankymppisenä ja kammosi kaikenlaista laumasieluisuutta.
Ei todellakaan miettinyt mitä muut siitä tai tästä sanoisivat tai mitä tekisivät.

Kasvatti siihen myös minut, ja kauan luulin, että onnistui.
Mutta ei.

Viimeksi eilen liityin laumaan ja lähdin ylittämään katua vilkaisematta liikennevaloja. Ajattelin ettei tässä mitään autoja voi tulla kun kaikki muutkin nyt kävelevät. Tällä kertaa lauma onneksi oli oikeassa.
Harvoin on.

Jonkinlainen laumantarve meissä kaikissa ehkä on. Ympäröimme itsemme merkeillä jotta meidät tunnistettaisiin haluamaamme laumaan kuuluviksi. Tunnistamme myös muiden merkit.
Minkälaista olisi täydellinen vapaus?

Ps. Keskimmäisessä kuvassa fragmentti Simon Evansin kollaasista 300 Secrets

Kiitos merciful

Pudotin lantin kadulle polvistuneen romaanin pahvimukiin.
En tee niin kovinkaan usein sillä olen epävarma onko lantin antamisesta enemmän haittaa kuin apua, nyt vaan tuntui, että oli oikein antaa.

Kiitos merciful, sanoi romaani, ja minulle tuli niin vaikea olo, etten pystynyt edes katsomaan häntä silmiin.
Tässä ei todellakaan ollut kyse armollisuudesta, ehkä enemmänkin kaupanteosta.
Ostinko lantillani itselleni palasen hyvää omaatuntoa vai maksoinko romaanille siitä, että hän oli konkreettisena muistutuksena toisenlaisesta todellisuudesta.

Armollisuus astuu kuvaan, ainakin minun kohdallani, vasta sitten kun en haudo kostoa vaikka joku on satuttanut minua pahasti, vielä suurempi armeliaisuus silloin jos voin toivoa satuttajalle hyvää.
Siitä ainakin olen varma, ettei armollisuudella ole mitään tekemistä nirppanokkaisen suvaitsevaisuuden kanssa.

Uuden alku

Luulen, että korkeintaan toukokuu pystyy kilpailemaan ihanuudesta elokuun kanssa.

Elokuu, minun elokuuni siis, on aina ollut jonkin uuden alku, mahdollisuus, josta en ole ennen tiennyt, välttämättä ei konkreettinen, enemmänkin jotain joka tapahtuu minussa jos annan sen tapahtua.

Elokuu on hyvä aika tarkastaa rutiineita, luoda uusia, luopua niistä, jotka ovat valmiita luovutettaviksi.
Vielä en tiedä kovin tarkasti mitä tapahtuu. Suunnittelen kaikenlaista.

En kysy

Pilvillä on nimet mutta en osaa niitä. Perheessä on ekspertti mutta en kysy.
Jos tietäisin liikaa pilvistä, menettäisin ehkä tärkeimmän.
Tärkeintä ei useinkaan ole fakta. Kauneus ehkä on.

Onnellisesti tavis

Tavis on luuseri, huutaa iltapäivälehti etusivullaan ja kertoo siteeraavansa Vaikuttajaa joka on Tahtonainen.
Olen ymmärtänyt, että Vaikuttaja tahtoi puhua lähinnä talouselämän laeista, mutta ennen kuin ymmärsin yhtään mitään löi päässäni tiukasti tyhjää.

Kuka on tavis?
Mistä kohtaa tavis on menettänyt ja mitä?
Vaikka tavis määriteltäisiin miten tahansa, epäilen, ettei kukaan mahtuisi siihen määritelmään, koska jokaikinen on omalla tavallaan epätavallinen.
Jos tavis nyt kuitenkin sattuisi olemaan olemassa, niin tärkeintä kai se, ettei ole hukannut itseään.

Olen kamalan mielelläni tavis, enkä usko sen takia menettäneeni mitään arvokasta.
Olen onnellinen omasta pienestä arjestani ja elämästäni silläkin uhalla, että saatan olla riski Suomen talouselämälle.