Syön tummaa suklaata ja odotan hienoja harmaita

Kyseenalaistan itsestäänselvyyksiä ja kyseenalaistamista riittää:
Kesä on parempi kuin talvi, päivä parempi kuin yö. Vihreä luonto kauniimpi kuin alaston ja tyyni parempi kuin myrsky. Makea karvasta parempi, nuoruus vanhuutta, kirkkaus hämärää ja pouta sadetta.

Tänään katselen sateen läpi tuulessa heiluvia puita. Se on kaunista. Vielä kauniimpi sittenkin on myrsky.

Juon tummaksi paahdettua kahvia ja syön tummaa suklaata, jonka karvaudesta nautin. En haikaile makeaa, en kesää, en nuoruutta, en kirkasta. Odotan marraskuun ensimmäisiä pakkasaamuja, jolloin puiden oksat ovat paljaina, maa jäätynyt ja maisema täynnä hienoja harmaita.

On näitä haaveita

Asun hyvin, en halua muuttaa, mutta haaveilen. Minulta se sujuu, olen diploomihaaveilija. Mööpelit senkun kolisevat kun sisustan päänsisäisiä haavekotejani.

Punainen mummonmökki meren rannalla, mustikkametsän reunassa. Pihassa syreeneitä, vadelmapensaita ja keittiöpuutarha. Mökissä räsymatot, keittiön pöydällä punaruutuinen pöytäliina ja eriparisia astioita. Puuhella. Ehdottomasti puuhella! Ehdottomasti myös puiset portaat, joilla voi istua ja juoda kahvia.

Eilen kävin vanhassa kerrostalossa. Jo porraskäytävässä alkoi päänsisäinen sisustusmeteli.

Vanhan talon korkeat huoneet ja syvät ikkunalaudat. Ikkunan takana raitiovaunujen kolina. Kauniisti kulunut parketti, muutama punasävyinen itämainen matto ja syvänvihreä kaakeliuuni. Keittiössä kaakelit sinivalkoiset, vähän jo krakeloituneet, ja pöydällä paksu, luonnonvalkoinen, moneen kertaan pesty pellavaliina.

Todellisuudessa asun uudessa. Minulla ei ole itämaisia mattoja eikä punaruutuista pöytäliinaa. En tarvitse niitä koska voin haaveilla.

Mieskin haaveilee. Vuohista.

Seslonginaikaiset sesongit

Piironki ja seslonki ja sesonki. Pelkään, että ne kaikki ovat kohta historiaa. Suurin surku on jos sesongit lakkaavat olemasta. Ovat kyllä jo melkein lakanneetkin. Kaikkea saa kaiken aikaa. Mansikoita joulukuussa, mämmiä tammikuussa, tippaleipiä helmikuussa, uusia perunoita maaliskuussa ja sitärataa.

Tunnustan: olen itsekin ostanut vaikka mitä vaikka milloin. Samalla olen tullut riistäneeksi itseltäni odottamisen ilon, ja sen ilon kun vihdoin voi sanoa että nyt alkoi se ja se sesonki, ja että nyt juhlitaan kun ensimmäiset uudet omenat tulivat torille ja asterit ovat parhaimmillaan.

Ei tässä parkua kannata. Voi alkaa toimia uudella tavalla. Sillä vanhalla, seslonginaikaisella.

Laatikossa ovi auki

Löysin virolaisesta romukaupasta neuvostoaikaisen postilaatikon ja vanhoja valokuvia ihmisistä, joita en koskaan ole tavannut ja joiden elämästä en tiedä mitään. Mielessäni syntyi tarina, rakentui kollaasi Äitini varjo.

Ovessa äiti ja avaimet. Tytär sisällä. Laatikossa.
Ovi on auki, lukossa ei ollenkaan.

Uskon, että Nietzsche oli oikeassa kun sanoi, ettei ihmisestä voi pestä pois esi-isien elämän jättämiä jälkiä. Jotain jää aina jäljelle. Kaunista ja rumaa.

Rönsyily piristää

Villiviini pursui yli aidan. Tänään puutarhuri tuli ja leikkasi rönsyt. Tuli toki siistiä mutta kaipaan niitä rönsyjä.

Joitakin asioita saa mielellään olla liikaa. Kirjoja yöpöydällä, tummaa suklaata kaapissa. Tarkemmin ajatellen mitä tahansa hyvää ja kaunista saa olla vähintäänkin vähän liikaa. Myös ihmisissä.

On piristävää kohdata joku, joka pursuaa yli. En tarkoita jyräpersoonia, jotka vyöryvät mielipiteineen yli kaiken ja kaikkien. Tarkoitan ihmisiä, joiden silmissä syttyy ja palaa, heitä, joilla on intohimo johonkin yllättävään ja mielenkiintoiseen. Nautin kun joku hiljaisena ja värittömänäkin pitämäni pursuaa yllättäen puhumaan intohimonsa kohteesta silmät leimuten.

Hillitty, hallittu, aina tasainen herättää epäilykseni. Tekee mieli tarttua hartioista, ravistaa vähän ja kysyä onko kukaan kotona.

Luulen, että ihmisen pitää ajoittain humaltua jostain. Mieluiten ei kuitenkaan kemiallisesti.

Juurilla naksahti

Kävin juurillani. Näin seudun, jossa jo ennen syntymääni kuollut äidinisäni syntyi. En ole ymmärtänyt kysyä ajoissa kysymyksiä, joihin ei enää ole vastaajia. Nyt kokoan palapeliä muutamasta löytämästäni palasesta ja tiedän, että kuva jää vajaaksi. Todennäköisesti en koskaan saa selville millainen ihminen hän oli, ja millainen oli oman äitini lapsuus.

Eilinen käynti pienessä läntisen Suomen merenrantakylässä naksautti paikoilleen jotain itsessäni. Ei ole pelkkä klisee se, että täytyy tietää mistä tulee voidakseen tietää kuka on.

Tarvitsen taluttamista

Opettelen olemaan heikko. En puhu nyt fysiikasta. On aina ollut helpotus ja
ilo kun mies on kantanut painavat kassit, vaihtanut autoon talvirenkaat ja
avannut kiinnijuuttuneet purkinkannet.

Puhun osaamattomuudesta, siitä ettei osaa kaikkea eikä ehkä tarvitsekaan.
Viimeksi eilen joutui pojistamme toiseksi vanhin auttamaan tietotekniikassa.
Ei muuten ollut ensimmäinen kerta. Ärhentelemättä hän siivosi sivujani
tietämättömyydessäni aikaansaamistani sotkuista ja taikoi uusia virityksiä. Kir-
jaimellisesti taikoi! Sanallakaan ei sanonut, että olen toivoton tapaus, arveli
varmaan, että toki olen huomannut sen ihan itse. Silti avun vastaanottaminen
tuntuu paljon vaikeammalta kuin auttaminen. Tiukassa istuu hinku pärjätä itse.

Suurin ongelmani ei taidakaan olla se ettei osaa, vaan jumiutuminen kaksi-
vuotiaan "minä itse osaan"-tasolle. Toki haluan oppia uutta, mutta ennemmin
tai myöhemmin jokaiselle tulee vastaan oppimisen raja. Silloin on hyvä opetella
osaamattomuutta.