Silmät!

Eilen, iltakymmeneltä, ajoimme läpi autiokaupungin. Koko Helsinki tyhjä, hiljainen. Ei autoja, ei ihmisiä.
Televisioiden siniset heijastukset kotien ikkunoissa. Sitten, myös meillä.

Vieläkin olen liikuttunut.
Ei se kulta mutta ne silmät!

Kun ihminen itkee ilosta se on kaunista.
Kun sininen leijonalauma jakaa yhdessä suuren ilon kasvot hiestä ja kyyneleistä märkinä, silmät onnesta loistaen, niin se vasta kaunista onkin!

Tänään Helsinki ei enää ole hiljainen.
Olemme leijonahuppelissa.
Toivottavasti emme pian leijonakrapulassa.
Tässä olisi ainesta johonkin suurempaan, ei vähiten avoimempaan tunteiden näyttämiseen.
Se tekisi meille niin hyvää.

Siivet

Kun pojista vanhin lähti yksin liikenteeseen juuri ajokortin saatuaan, evästin:" Muista sitten ajaa varovasti". Vastauksena vino hymy ja:" Hyvä kun muistutit, itse en olisi tullut ajatelleeksikaan".

Osasin siis varoittelufraasit. Oikeasti en muista paljoakaan pelänneeni.
Päästin lapseni lentoon, nuorimmaisen ihan konkreettisestikin, luottaen siihen, että siivet kantavat.

Luotin.
Luotan.
Olen huomannut, että ei olisi ollut edes syytä olla luottamatta.

Tänään rakkaistani pienin, yksivuotias taapero, lensi pitkälle matkalle.
Kuuntelen tunteitani.
Pienen siivet ovat vielä niin pienet.

Mutakylpy

Silminnäkijä kertoi:
Potilas, ammatiltaan kosmetologi, vaipui pitkän työpäivänsä päätteeksi hammaslääkärintuoliin.
Tuskin viihtyi.
Kesti kuitenkin urheasti käsittelyn kunnes voihkaisi:" Minulta unohtui asiakas mutakylpyyn!"

Välttämättä en haluaisi unohtua mutakylpyyn, mutta tähän aikaan vuodesta kovin mielelläni jonnekin rantakahvilaan.
Katsoisin kun koivun lehdet kasvavat.

---
Kuvan sekatekniikkakollaasi: Yllättävän varhainen kevät

Ihaninta ihmisessä

Luin jostain, että ihaninta ihmisessä on hänen koiransa.
Vähän epäilen. Ajatus jäi kuitenkin itämään.

Tänään istuin auringossa äitienpäiväpiknikillä. Ympärillä kaikki rakkaani.
Arvelin: ihaninta ihmisessä ovat hänen lapsensa ja lapsenlapsensa.

Entä jos ei ole lapsia eikä koiraa?
Voisiko se olla näin: ihaninta onkin kyky ja tahto rakastaa.

Söötti. Löyhä jatko edelliseen.

Juuri kun olen kirjoittanut söötin kauheudesta, teen löydön, kenkähyllyn perukoille unohtuneet käyttämättömät balleriinat.
(Kyllä Freud, torjunta pettää ennemmin tai myöhemmin.)

Ihastelen löytöäni.
Eikös vaan olekin söötit!

Tätä jos jatkuu, kuljen kohta kukkamekossa tupperwarekutsuille tai botoxbileisiin.
Ei edes huolestuta.

Keväisin tapahtuu

En tykkää sievästä. Pikkusievästä vielä vähemmän.
Edes söötistä en tykkää paitsi jos on kyse vauvoista tai kissanpennuista.

Nyt minulla on purnukat täynnä sööttiä ja sievää.
Keväisin tapahtuu tämmöistä.

Kaiteet ja kahvat

Kasvoin Kalliossa.
Tytär tahtoi nähdä missä siellä. Tänään näytin.
Kävelimme lapsuuteni kadut. Koulut, kirjasto, kotitalo ja jäljelläolevat kivijalkakaupat.
Käsi muisti kaiteet ja kahvat. Silmät näkivät uudella tavalla, tyttären silmien läpi.

Leipomosta, joka on ollut aina, ostin kolme lämmintä ruisleipää.
Avasin paketin heti ulkopuolella ja mursin leivästä suuren, rapeakuorisen palan.
Kävelin kadulla leipää syöden eikä se tuntunut nololta.
Ihmettelin noloudenpuutetta ja itseäni.

Sitten ymmärsin mikä on kallisarvoisin saamani perintö.
Vaikka kuri ja tapakasvatus oli tiukkaa, en koskaan joutunut kuulemaan: "Mitä nyt ihmisetkin sanoisivat".