Manon ja taapero

Kävin Oopperassa katsomassa baletin Manon.
Manonille kävi kehnosti.
Sekoitti keskenään rikkauden ja rakkauden.
Halusi liikaa ja menetti siksi kaiken.

Banaali tarina, oopperoiden ja balettien peruskamaa.
Mutta ei kai kukaan näitä juonen takia katsokaan.
Jutun juju on ihan muussa, tunteessa, joka välitetään katsojalle niin, että hän saa kontaktin omaansa, parhaimmassa tapauksessa johonkin, jonka olemassaolosta hän ei vielä tiennyt.
Se on paljon.

Baletti-iltaa seuraavana aamuna katselen vauvaa, juuri taaperoksi muuttunutta.
Huomaan yhtäläisyyden.
Tanssija ei taapertele, mutta huikeimmankin huipputekniikan hallitseva tanssija jättää katsojan tyhjäksi jos ei osaa sitä mitä taapero, joka ilmaisee tunteensa jokaisella liikkeellään, eleellään, ilmeellään.
Sekin on paljon.

Vähän kyselen

Mitä tapahtuu ihmiselle, joka joutuu antamaan enemmän kuin hänellä on?
Nyt en puhu ensisijaisesti, tuskin ollenkaan, materian antamisesta. En itsestänikään.
Joutuu lainaamaan, luulisin.
Hätätilassa varastamaan.

Huomaako ihminen milloin omat varastot tyhjenevät, milloin lainaa tai varastaa voidakseen antaa tarvitsevalle, tai siksi, että antamiselle ei ole kunnollisia vaihtoehtoja?

Tätä kyselen, koska tätä kyselee nyt moni, vaikka eivät välttämättä huomaa kyselevänsä, tai että pitäisi huomata kysellä.

Sielunsisko ja sielunmaisema

Tapaaminen Tukholmassa eilen.
Ei yhtään tyhjää sanaa, paljon iloa.
Kannan tätä mukanani kauan.

Minun sielullani on sisko ja maisema.
Kumpikaan ei ole Suomessa, ja se on epäkäytännöllistä.

Tarkemmin ajatellen on sielulla montakin siskoa.
Kukin omalla tavallaan.
Mutta maisemia on vain yksi, joskaan ei yhteen paikkaan rajoittunut.
Kaikki minussa asettuu kohdalleen ja lepoon, kun pääsen saaristoon.
Mitä karumpaan, sen parempi.

Ihmettelen ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti valitsevat aamiaispöytänsä kaukana laivan ikkunoista, vaikka ulkopuolella on riipaiseva kauneus.
Yritän ymmärtää: heillä on toiset maisemat ja toiset siskot.
Varmaan ihan hyvä niin.

Marimekko

Kävin Marimekon 60-vuotisnäyttelyssä Taideteollisuusmuseossa.
Koska olen syntynyt vähän eilistä aikaisemmin, minulla on muistoja.
Huokailin: Minulla on ollut tuo mekko ja tuo ja tuo, ja tuosta kankaasta meillä oli verhot, tuosta pöytäliina.
Melkein kaiken olen vuosien varrella antanut pois ja nyt se vähän harmittaa.
Ei se, että annoin, vaan se, miksi annoin.
Minua heittelivät trendit vaikka luulin olevani yksi viimeisistä, joihin ne pystyvät.

Tässä on nyt todettava, että en ollenkaan ole sitä mieltä, että kaikki Marimekosta tuleva on kaunista.
Marimekolla oli surulliset vuotensa, mutta oli myös huikeita.
Itselleni Marimekko on ollut silmien aukaisija ja henkinen hengenpelastaja,varsinkin Vuokko Nurmesniemen aikoinaan suunnittelemat kankaat ja mekot.

Tahdon antaa edelleenkin mutta yritän tunnistaa antamisen motiivit.
Kaunis on aina kaunista, enkä tahdo koskaan enää olla trendien heiteltävänä.

Keskeistä sanastoa

Kun floridalainen miniäni joitakin vuosia sitten muutti Suomeen, opetin hänelle suunnilleen ensikättelyssä suomenkielen keskeistä sanastoa: kura, räntä, loska.

Kohta opetan uutta: nuppu, verso, hiirenkorva.
Tuskin maltan odottaa.

Pieni pallo

Kevätaamu merenrantakahvilassa.
Aurinko lämmittää jo.
Ajattelen, että tämä on niitä hetkiä, jotka tahdon muistaa.
Olo on kevyt. Pää myös.

Saako olla kevyt vaikka maailmassa tapahtuu kauheita?
Luulen, että saa.

Ihmiseen ei mahdu kovin paljon, pää on pieni pallo.
Yritän vartioida päätäni, ettei sinne jumittuisi pyörimään Minäminäminä.
Vain jotakuinkin vapaassa päässä on tilaa muillekin.

Ihmisessä taitaa olla joku suojamekanismi, joka lyö luukut kiinni, kun joku liian vaikea uhkaa vallata mielen.
Toisaalta on heitä, jotka näyttävät nauttivan kauheuksissa rypemisestä.

Etsin omaa mittaani.
Miten paljon voin päästää mieleeni, jotta en muuttuisi taivastelevaksi "Eiks´oo kauheeta"- hokijaksi, vaan ymmärtäisin, missä kohtaa ihan oikeasti voin tehdä jotain edes jonkun hyväksi.

Aplodinsa ansainnut

Juuri kävelemään oppinut lapsenlapsi punnertaa itsensä nojatuoliin, istuu siinä onnistumisestaan onnellisena ja antaa itselleen aplodit.
Tarvitsee apua alastuloon, mutta kiipeää heti uudelleen.
Ei unohda aplodeja.

Minulla on paljon opittavaa.
Koska viimeksi uskalsin uutta, vaikka vähän pelottikin?
Koska viimeksi annoin itselleni aplodit?
Onneksi minulla on pieni, hyvä opettaja.