maanantai 13. joulukuuta 2010

Kahvilatreffit



"Katso", kuiskasi tytär, ja minä katsoin.
Naapuripöydässä istui tyylikäs, noin kahdeksankymppinen pariskunta. Istuivat vierekkäin, molemmilla edessään lasilliset kuohuviiniä. Rottinkinen kauppakärry heidän vieressään kertoi torireissusta, ja vaikka kumpikaan ei näyttänyt pieneltä Punahilkalta, arvelen, että siellä oli pullo hyvää punaviiniä ja vastaleivottu- ja ostettu leipä.

Istuivat siinä ihan hiljaa, mutta heidän hiljaisuutensa ei ollut sitä piinaavaa hiljaisuutta, joka joskus huutaa pariskuntien välillä. Tämä hiljaisuus oli hyvää, pitkän yhteisen elämän synnyttämää yhteenkuuluvaisuuden hiljaisuutta, niin uskon, koska se jotenkin näkyi heistä.

Jälkeenpäin huomasin, ettei mielessäni edes vilahtanut mahdollisuus, että siinä juhlittiin hää- tai muuta merkkipäivää.
Oli jotenkin niin itsestään selvää, että siinä juhlittiin elämää.
Arvelen myös, että juhlivat elämää aika usein. Kenties se on heille jokaviikkoinen torireissuun liittyvä traditio.

Tuommoista ei oikein voi kopioida, mutta aijon ehdottaa miehelle, että ryhtyisimme tyylikkäiksi ja hankkisimme rottinkisen torikärryn. Hyvä hiljaisuus jo sujuukin. Vuosi vuodelta paremmin.

13 kommenttia:

  1. Ihanaa! Tuohon täytyy pyrkiä. Rakastan sitä paitsi kuohuviiniä, sen aikaansaamaa riemukkaan kuplivaa oloa.

    VastaaPoista
  2. Juhlia elämää, joo, sitä pitäisi tehdä useammin.

    Tästä tuli hyvä mieli.

    VastaaPoista
  3. Tuo sitä mitä kohden matkaamme elämäni miehen kanssa:D
    kiitos muuten kauppapostauksestasi .En mennyt Stoccalle vaan Roballe jouluostoksille:DD

    VastaaPoista
  4. Meidän olisi vaan pitänyt ottaa niistä kuva. Sen verran söpöjä olivat.

    VastaaPoista
  5. Niin -plus, että vieressä istui Katharine Hepburnin kaksoissisko. Siitäkin olisi pitänyt ottaa kuva.

    VastaaPoista
  6. Lumikko, ihan hyvä päämäärä!
    Minäkin rakastan kuohuviiniä kunhan se ei ole makeaa.

    Dahlia, olikin hyvä, semmoinen, joka jäi päälle koko päiväksi.

    Ilona, elämä jos mikä on juhlimisen arvoista!

    Maria, voiskohan Roba alkaa antaa mulle bonuksia?

    Hanna, kiitos!

    Tytär, sanos muuta! Ujostelin; kamera kyllä oli laukussa.
    Ja siitä Katherine Hepburnin kaksosesta pitäisi tehdä ihan oma postaus.

    VastaaPoista
  7. Kiitos tästä.
    Uskon että tiedän mitä näitte. Niin hyvin kuvailtu tilanne.

    VastaaPoista
  8. Tuollaiset tunnelmapalat jäävät mieleen. Minäkin tarkkailen mielelläni ihmisiä kahviloissa, kaduilla ja missä kuljenkin. En uteliaisuuttani, vaan elämää varten. Onnellisten ihmisten kohtaaminen muistuttaa ja tuo kiitollisuutta elämää kohtaan.

    VastaaPoista
  9. Olisin halunnut nähdä Katherine Hepburnin kaksoissiskon!!!

    Ja kuohuviinirakastavaisetkin. Yhteenkuuluvaisuus loistaa parhaimmillaan ilman sanoja - se on ja sen näkee.

    VastaaPoista
  10. Piilomaja, jostain syystä epäilen, että Brysselissä tämmöistä näkee useammin kuin Helsingissä.

    Arleena, joskus pelkään, että toisten onnen näkeminen synnyttää myös haikeutta tai jopa kateutta niissä, jotka kokevat olevansa ilman, mutta sittenkin taitaa olla niin, että onnellisuuden näkeminen antaa myös toivoa ja uskoa onnellisuuden mahdollisuuteen.

    Liina, kaksoissiskokin oli tyylikäs koko olemukseltaan. Hassua muuten, että minä, joka yleensä muista tarkasti ihmisten vaatteet, en pysty muistamaan näitä nyt. Jotenkin siinä tuli päällimmäiseksi olemus ja tapa olla, kaikki muu jäi sivuseikaksi.

    VastaaPoista
  11. Ihana juttu! Tykkään myös katsella onnellisia pariskuntia, varsinkin juuri tuollaisia hyvin vanhoja ja hyväkuntoisia, jotka ovat kiinni tässä päivässä. Kunpa pääsisi itse samaan.

    VastaaPoista
  12. Katriina, en ole aikaisemmin tietoisesti katsellut pariskuntia, mutta tästä jäi kyllä jonkinlainen kipinä: huomaan että silmät etsivät lisää.

    VastaaPoista