Heräsin Pietarissa

Heräsin eilen Pietarissa. Katselin huikeita näkymiä ja huomasin miettiväni miten tästä kirjoittaisin blogiini, mitä kuvaisin.
Melkein pelästyin kun ymmärsin, etten katsonut vapain silmin enkä antanut ajatusteni viilettää vapaina.
                                  En katsonut itselleni.
                                  En ajatellut itselleni.
                                  Eikä sillä ollut mitään tekemistä epäitsekkyyden kanssa.

Sitten muistin Muumimamman, joka kerran, kaikkeen jakamiseen väsyneenä, lähtee yksin rannalle ja päättää poimia näkinkenkiä ihan vaan itselleen.
                                  Eikä sillä ollut mitään tekemistä itsekkyyden kanssa.

En ole väsynyt bloggaamiseen mutta nyt teen niinkuin Muumimamma. Etsin asiat, jotka ovat tärkeitä omille silmilleni ja omille ajatuksilleni.
Muumimamma tuli takaisin aikansa aarteita kerättyään. Ehkä minäkin joskus.

Kiitos kaikki te ihanat, jotka olette lukeneet,  kommentoineet, rohkaisseet.

Kööpenhamina

Pari päivää Köpenhaminassa.
Pari ennakkoluuloa vähemmän.

Ostin tummansinisen neuleen vaikka olen aina luullut, ettei tummansininen sovi minulle.
Huomasin tykkääväni ostereista vaikka en olisi uskonut että niin voi käydä.
Join inkiväärillä maustettua porkkanamehua ja se maistui ihanalta vaikka en yleensä pidä mehuista.

Jos olisin voinut, olisin tuonut mukanani Suomeen leveät pyörätiet jokaisen kadun reunaan.
Olisin tuonut myös kukkakaupat, joissa myydään kukkia reiluina puntteina.
Myös yleisen rentouden olisin tuonut.

Toin mukanani monta hyvää muistoa.

Mikä tekee ateriasta luksusta?

Viikon aikana ehtii syödä monta kertaa. Matkalla varsinkin.
Ajattelen gotlanninmatkalla nauttimiamme aterioita. Söimme laidasta laitaa.

Oli fiini illallinen kauniissa puutarharavintolassa. Vieressä suihkulähde, elävät tulet illan hämärtyessä, lautasella alkajaisiksi keko voissapaistettuja pieniä kanttarelleja, lasissa kuplia. Jatko pitkän kaavan mukaan.

Oli kalasataman vastasavustettua kalaa suoraan paperista.

Oli lämpimiä gotlanninlimppuja, joita joku paikallinen mummo toi pärekorissa rantakioskiin myytäväksi. Ostimme yhden, taitoimme siitä suuria palasia ja opin, että makeakin ruokaleipä voi olla hyvää ainakin merenrannalla syötynä.

Kotimatka alkoi niin aikaisin, ettemme ehtineet syödä aamiaista, vaan päätimme tyytyä siihen mitä lentokoneessa myydään.
Myytiin muoviin tukehtuneita hikisiä leipäparkoja. Mies söi omansa, minä en.

Mikä tekee ateriasta luksusta?
Ei ainakaan hinta.
Ei aina edes seura.
Fiiniyskään ei välttämättä.
En vaan tiedä mikä.

Gotlanti

Viikko Gotlannissa. Ensin Visby.
Kamera pullollaan ruusuja, raunioita ja sööttiä. Vähän kuin söisi kermakakkua, aluksi se maistuu ihanalta, sitten tulee ähky.

Lähdemme ajamaan saarta ristiin rastiin. Etsimme kaunista, mies myös historiaa.
Löydämme molempia.

Kaunis tulee vastaan riisuttuna, koristelemattomana, hiljaisena.
Kaunein kaikesta siellä, missä rantaniitty jatkuu mereen asti ja meri horisonttiin.
Niityllä polku, tuulenpiiskaama puu, pieni kalkkikivitalo, talossa yksi pieni ikkuna.
En yritä valokuvata, hengitän varovasti, ajattelen, että tänne tahtoisin takaisin.
Ehkä marraskuussa, sumuisena päivänä.

Kaksi juhannusaattoa

Tänä vuonna meillä oli kaksi juhannusaattoa.
Kun Suomessa oli aatto, lähdimme Tallinnaan.
Aurinko, meri, lämpö ja lukematon määrä valkoisia purjeveneitä. Melkein kliseinen idylli.

Seuraavana päivänä uusi juhannusaatto Tallinnassa.
Satoi. Paljon ja vaakasuoraan. Myrsky, ainakin pieni. Kaunis myrsky.

En ole koskaan oppinut laittamaan säitä arvojärjestykseen. Sen varmasti oppisi jos ryhtyisi vaikka viljelijäksi, mutta koska en ole ryhtynyt, nautin melkein joka säästä, ainakaan en juuri valita.
Sitä mille ei mitään voi, ei ehkä kannata surra, toisaalti ei sitäkään, mille voi.
Kamalaa, miten reippaalta tämä kuulostaa!

Kolme juhlaa

Viikonloppu Saarenmaalla. Kylmää, tuulista, mutta se haittasi vain vähän.

Saimme olla vastaperustetun ortodoksisen nunnaluostarin vihkiäisjuhlassa.
Semmoinen koskettaa, varsinkin kun tietää, että paikka vielä vuosi sitten oli surkea rappiotila.

Illalla hotellissa kahdenkeskeinen luksusillallinen. Mies ja minä, samppanjaakin, ja jälkiruokana juustokakkua, joka oli niin täydellistä, että pelkästään sen takia tahdon takaisin Saarenmaalle.

Suurten vastakohtien päivä? Oikeastaan ei, vaan saman asian kaksi erilaista muotoa.
Kotona sitten kolmaskin juhla: löydän pakastimesta muutaman karjalanpiirakan, sulatan ne leivänpaahtimessa ja juhlin paluuta arkeen.

En osaa aamiaista

En osaa syödä aamiaista.
Tahtoisin oppia. Siksikin, että aamiainen on niin kaunis sana.

Mies osaa.
Syö sujuvasti joka aamu kaksi kananmunaa, kourallisen saksanpähkinöitä ja itse sekoittamansa teräsmiespirtelön, joka näyttää niin kamalalta, etten suostu edes maistamaan.

En siis osaa.
Kahvia ja bulgarianjugurttia ei kai voi sanoa aamiaiseksi.

Matkoilla sitten aina sama ihme: äkkiä ei ole konsti eikä toinenkaan kun nautin croisantit ja juustot, rapeaksi paistetut, mausteiset pikkumakkarat, tomaatit, päärynät. Yleensä vain hotelliaamiaisten kahvi jää kakkoseksi kotikahviini verrattuna.

Jostain syystä tuntuu siltä, että jos joskus vielä opin syömään aamiaista kotonakin, se kuuluisi syödä keltaiselta lautaselta.

Siitä huolimatta että

Molemmista päistään venytetty viikonloppu Kreikassa.
Pinta oli niinkuin aina ennenkin.
Unikot ja ruusut kukkivat, pääskyset ruokkivat poikasiaan, meri oli läpinäkyvä syvälle asti, ja vanhat miehet istuivat kahviloissa puhumassa maailmojaan järjestykseen.

Kaunis, kamala, rappionsa reunalla roikkuva Kreikka, joka on huijannut itsensä ja koko Euroopan suuriin ongelmiin.
Silti sitä rakastan, kiukun läpikin rakastan. Rakastan hullulla rakkaudella ja luulen, ettei muunlaista rakkautta ole olemassakaan.
Rakkaus on aina jotain, joka on siitä huolimatta että, ei siksi että.

Mummonmuotoinen pääsiäinen

Pussillinen rairuohonsiemeniä tuotti muutaman surkuhupaisan vihreän haivenen.
Ei haittaa. Pärjään jopa ilman mämmiä ja pääsiäispupuja.
Lähdemme pääsiäisenviettoon Tallinnaan.

Tallinnassa räntää ja rankka viima pohjoisesta.
Pääsiäisestä ei tietoakaan.
Ortodoksinen pääsiäinen ja ihanista ihanin pääsiäisyönpalvelus ovatkin vasta viikon kuluttua, protestanttisesta ei merkkejä edes kaupallisuuden vertaa.

Kävelen vähän apeana vanhankaupungin kaduilla.
Sitten pääsiäinen yllättää, kävelee vastaani räntäsateessa kahden mummon muotoisena.
Hassut myssyt, paksut, kuluneet palttoot, pitkät hameet ja käsivarrella keikkuvat suuret veskat.
Perusmummoja?
Ei. Nämä kaksi ovat kauneinta, mitä olen pääsiäistä etsiessäni nähnyt.
Juttelevat iloisesti, katsovat kauniisti. Missään ei näy sitä katkeruutta, jota täällä näkee niin monilla mummonkasvoilla, historianviiltämillä, siperiankoskettamilla.
En usko että erehdyn kun uskon, että vastaani käveli ystävyys, luottamus, ehkä anteeksiantaminenkin.

Nämä mummot eivät jätä minua rauhaan ja se tuntuu hyvältä.

Viikonlopun verran Tukholmaa

Tukholma, tytär ja minä.
Puhumme illat ja aamut, päivät kuljemme omia reittejämme.

Tukholma on lepo. Ainakin viikonlopun kokoisina annoksina. Niin tuttu, ettei mikään velvoita.
Sittenkään ei liian tuttu.

En riehaannu shoppailemaan, kukkatorilla se on kyllä hilkulla.
Istun kahviloissa, en ohjaa ajatuksiani paitsi sen verran, että suunnittelen ohikulkijoille kodit ja elämät. Se on leikki, johon en väsy.
Katselen kameralla. Kuvaan joutsenia, vaikka tahtoisin kuvata joutsenia kuvaavia japanilaisia mutta en kehtaa.

Jos minulle sanottaisiin, etten koskaan enää saa matkustaa minnekään, surisin Tukholmaa.
Oikeastaan vain Tukholmaa.

Itärannikko

Ruskaretki itärannikolle.
Kotka ja kuplivaniloinen tarjoilija, joka kantoi pöytäämme pariloitua lohta.
Hamina ja miehen sotilaalliset muistot.
Loviisa, joka oli kiinni mutta kaunis.
Strömfors ja Langinkoski, kaikki ovat kiinni kummassakin.
Porvoo ja suklaakakkua ja päivän paras kahvi.
Kaunis ruska kaikkialla.

Kotikadun kulmassa totesimme päivän olleen hyvä.
Sitten tirautimme pisaran myrkkyä pikariin: "Paljonkohan hiilidioksiidipäästöjä saimme aikaiseksi?"

Luottaa tai sitten ei

Ronski meininki kreikkalaisilla laivoilla. Ajeleminen kapeilla serpentiineillä pitkin rotkojen reunoja. Samoksen lentokentän töpö kiitorata. Sitä sitten vaan luottaa.

Kotiarjessa sama juttu. Päivät täynnä luottamista. Mistään ei tulisi mitään, jos ei luota. Kukkaruukkukin voi pudota päähän koska vain. Ihmissuhteissakin.

Rakkaus on ihanasti sokeaa ja päätöntä, mutta sekin on sidoksissa luottamukseen, ja lujasti onkin.
Jos luottamus menee, tulee rakkauteen reikä, jonka paikkaaminen vaatii paljon työtä ja aikaa. Aina ei sittenkään onnistu.
Sama koskee ystävyyttä.

Samos, Patmos, Lipsi, Kalymnos

Egeanmeri on läpinäkyvä ja suola kirvelee uimarin silmissä. (Entinen uimaopettaja ei osaa, ei tahdokaan, uida pää pystyssä.)
Istumme monissa pöydissä.
Pöytä rannan kivillä metrin päässä merestä. Pöytä terassilla, josta näkyy auringonlasku ja laiha, oranssi kuu. Kaikki hyvien kohtaamisten ja keskustelujen pöydät.
Syömme sopivasti liikaa, juomme suunnilleen sopivasti. (Pulleahko olo.)

Arvailen ihmisten arkea.Sinimekkoisen mummon, joka torkkuu pallilla kaupan ulkopuolella. Ketterän nunnan, jolla on vanhat kasvot ja nuoret silmät.
Illalla vuorilla syttyvät valot ja ihmiset istuvat yhdessä verkkaista iltaa. (Milloin nämä kollektiivisten kulttuurien iihmiset ehtivät lukea?)

Vaellamme saarilla, käymme kirkoissa, luostareissa. Kauneus hoitaa. Pyhä hipaisee.

Kerran kesässä Turku

Isäni, jäyhä perusmies ei paljoja puhunut, tunteitaan ei näyttänyt senkään vertaa.
Paitsi Turussa.

Kun olin lapsi, ajelimme Helsingistä Turkuun suunnilleen kerran kesässä.
Kahden, isä ja minä, ja turkureissuistamme muodostui minulle sarja lapsuuteni avainkokemuksia.
Turku sulatti isäni lämpimäksi ja iloiseksi.
Turussa isä puhui, muisteli turkulaisnuoruuttaan.
Kuljimme kahvilasta kahvilaan ja söimme leivoksia koko päivän.

Tänään Turussa mies ja minä.
Kuuntelin torilla tuttua puheenpoljentoa, ja sanoja kaukaa lapsuudesta: Aninkaistenkatu, Puutori, Samppalinna.
Söimme hyvin, joimme kahvia joen rannassa.
Leivoksia emme syöneet, eikä Turku koskaan ole minulle vain Turku.