Rakennan tilaa uudelle

Pehmeästi pysähdyksissä.
Katselen ja kuuntelen. Varastoissani.
Rakennan uusia.
Opettelen itseäni, raivaan, perkaan, tarkkailen kasvaako uutta.

Nainen, joka ei silitä sukkiaan

"Näitä ei tarvitse edes silittää", sanoi sukkamyyjä kun kääntelin käsissäni raidallisia polvisukkia.
Jahas, ajattelin. Miksi minulle ei ole kerrottu, että sukat kuuluu silittää, ja että kaikki muut todennäköisesti ovat niin tehneet, ja nyökytelleet säälivästi minut nähdessään: "Tuossa menee se epäkelpo nainen, joka ei edes sukkiaan silitä".

Toivuin kyllä, enkä vieläkään silitä sukkiani. Huushollissa on paljon muuta silitettävää eikä silittäminen ole ollenkaan kamalaa. Vastasilitetty pyykki on sitäpaitsi täyttä luksusta.

Sitä ihmettelen, että silittämisen aloittaminen on joka kerta jotenkin vaikeaa, semmoista, jota ei vaan tahdo saada tehtyä. Sama on monen muunkin homman kohdalla, sitä siirtää aloittamista mutta vauhtiin päästyään ei ymmärrä miksi siirteli.
Niin sitä käy kun on vähän epäkelpo.

Märkä paita

Läheisyys ei ole helppo juttu.
Läheisyys, rakkaus ja syvä ystävyys on valo, jossa kaikki se mikä meissä on rikki tai keskeneräistä, paljastuu.
Ilman läheisyyttä muutumme helposti rooleiksi ja valheiksi.

Toisaalta on viisasta, ettei päästä lähelleen ketä tahansa, vaan asettaa rajat heille, jotka eivät ehkä itsekään tiedä tahtovansa pahaa ja jotka etsivät haavoja lyödäkseen.

Todellinen läheisyys on lämmin syli, jossa voi olla rakastettu ja hyväksytty heikkona ja huononakin ja jossa voi itkeä kyyneleitään häpeämättä.

Tämä toimii myös toisin päin.
Luulen, että meillä jokaisella pitäisi olla silloin tällöin märkä paita, sylissämme itketyistä kyyneleistä kastunut.

Tahdon lopettaa syömisen ja ruveta aterioimaan

Aterioimisesta on tainnut tulla menneen maailman laji, joka kuulostaa jo sanana auttamattoman pompöösiltä.
Ateriakin on sana, jonka merkitys on jotenkin muuttunut. Laitostunut.
On ateriapalveluita, kouluaterioita ja ateriakuponkeja. Muusta en juuri ole kuullut.

Tahdon oppia aterioimaan.
Se on enemmän kuin syömistä siksi, että ateria on enemmän kuin ruokaa.
En oikein saa otetta tästä, mutta jotenkin tämä liittyy ajankäyttöön ja ruoan kunnioittamiseen, rahaan ei ainakaan.

Lähemmäs ateriointia taisin päästä silloin, kun istuimme, mies ja minä, merenrannalla ja mursimme palasia tuoreesta, vielä vähän lämpimästä ruisleivästä.

Kasvojenkeräilyä

Taidan kerätä kasvoja.
Kun menen konserttiin, teatteriin tai oopperaan, menen mielelläni yksin ja liian aikaisin.
En kaipaa seuraa kahviloissakaan, katukahviloissa en varsinkaan.
Tahdon tarkkailla. Ihan rauhassa ja puhumattomana.

Kerään kasvoja myös kasvotusten.
Ihan oikeasti rakastan myös ihan oikeita sosiaalisia tilanteita, kohtaamisia, keskusteluja.
Vain kohtelias kevytpuhelu kiinnostaa yhä vähemmän.

Selaan vanhaa luonnoskirjaani.
Löydän kasvoja.
En ole varma siitä mistä ne tulevat. Ei minun tarvitsekaan.
Kunhan nyt tarkkailen.

Haaveet ja haaverit

En ole antanut uudenvuodenlupauksia. En kai koskaan.
Toteutumattomia toiveitakin on kovin vähän, mutta on minulla haaveita.
On pää täynnä kuvia ja sanoja, jotka etsivät muotoaan, ja vielä muotoutumattominakin tekevät minut rikkaaksi ja onnelliseksi.

Kun haaveilee, täytyy olla valmis myös haavereihin.
Kaikkien haaveiden ei välttämättä tarvitse edes toteutua. Ei ehkä puoliksikaan.
Sillä mistä sitä muka aina tietää mikä milloinkin on parhaaksi.

Tallinna. Taas.

Syömme kaunista ruokaa Tallinnan kattojen yläpuolella.
Vuosi vaihtuu, kroonit vaihtuvat euroiksi, ja ilotulitusraketit värittävät kaupungin alapuolellamme. Hetkeksi kaikki peittyy savuun.

Tämä kaupunki on nähnyt paljon. Ei hätkähdä vähästä.

Kun vuosi on muutaman tunnin ikäinen istumme taksissa.
Taksikuskilla on sininen hiippalakki ja sininen täyspitkä kaapu, molemmissa valkoinen karvareunus.
Joulupukin ja Smurffin risteytys.

"Voi ei!", sanon minä.
"Normaalia", sanoo Smurffi.
Lumessa, jäisessä yössä makaa mies, mutta ylinopeutta ajava Smurffi painaa lisää kaasua, eikä minusta löydy yhtään sanaa.

Uutena aamuna sytytämme tuohuksia maanpakolaisuudesta 20 vuotta sitten raunioilleen palanneessa kirkossa, ja minä yritän kertoa itselleni, että  hangessa makaava sai apua joltain, joka löysi sanansa.

Päivällä mies tarjoaa samppanjaa ja käsintehtyjä suklaakonfekteja.
Minulla on kirja, jossa on kuva narsissista. Tunnen sen tuoksun.