Minusta ei tullut kiekkomammaa.
Tuli sello-, piano-, viulu-, salibandy-, ja balettimamma.
Lapsista vanhin tanssi ammattiin asti. Tanssi prinssit, Lenskit ja Roomeot.
Opin: baletti ei ole neitimäistä sipsuttelua, vaan rankkaa, huippukuntoa vaativaa työtä, joka koskettaa katsojaa jos se kulkee tanssijan persoonan kautta, eikä jää tekniseksi suoritukseksi.
Kävin taas kerran katsomassa Pähkinänsärkijän, baleteista jouluisimman.
Katsomossa oli paljon vaaleanpunaisiin juhlamekkoihin pukeutuneita pikkutyttöjä. Miksiköhän juuri vaaleanpunaisiin, ja missä pojat?
Ajattelin: täällä, tänään, syntyy moni balleriinaunelma.
Harrasti lapsi sitten mitä tahansa, jokaisella on äiti, joka on äitinä amatööri.
Äidiksi ei voi opiskella, ei pätevöityä.
Kentän laidalla huutava kiekkomamma tai balettikatsomossa taputtava balettimamma on vaaraksi lapselleen ja itselleenkin, jos elää lapsensa kautta.
Ainoa tärkeä on rakkaus, ja se, että osaisi välittää sen niin, että lasta kantaisi tieto: minua rakastetaan, eikä se rakkaus ole riippuvainen siitä mitä teen tai miten onnistun, riittää että olen.
Aina silloin tällöin pelkään, etten sittenkään ole osannut kertoa sitä tarpeeksi selvästi.
Kiitos sydäntälämmittävästä päivän bloggauksesta!
VastaaPoistaMinustakaan ei tullut kiekkomammaa - luojan kiitos - vaan tuli baritoni-, kontrabasso-, hanuri- ja tuubamamma. En soita itse, mutta olen oppinut noista jutuista paljon ja mielenkiintoista on ollut. Ja edelleenkin äitinä amatööri.
Nyt odotan tuubalasta kotiin jouluksi. Ilta hämärtyy, ajomatkaa on vaikka kuinka paljon - eivätkä ne ole vielä edes lähteneet! Menee siis huomisen puolelle helposti... Kääk.
Mutta ei kai sitä nuorena ymmärtänyt itsekään kuinka kaivattu, rakastettu ja odotettu on. Ilman tuubaakin.
Tällä äidillä täällä tirahti sanojesi totuudessa liikutuksen kyynel...
VastaaPoistaKiitos♥
Tärkeät sanasi koskettavat minua, koska en ole enää poikakuoromamma, en piano- enkä kitaramamma enkä ole enää voimistelumamma. Olen nyt lasteni omasta valinnasta motoristimamma ja hiphopmamma ja yhä ihan amatööri murkkumamma. Parasta lienee kun iso lapsi sanoo tarvitsevansa halin tai että äiti halitaanko.
VastaaPoistaÄiti-ihminen
VastaaPoistaToivottavasti tuubalapsen matka sujuu hyvin!
Minua ensin hymyilytti, sitten pysäytti nimimerkkisi. Äiti on todellakin ensisijaisesti aina ihminen, oikeastaan enemmän ei voi koskaan ollakaan. Eikä tarvitse.
Tinttarus
Kiitos.
Kyyneleet ovat kallisarvoista tavaraa, vain itsesäälin kyyneleet eivät.
Rouva Kameleontti
Isojen lasten mammoilla on harvoin niin isoja sanottavia ettei kunnon hali sanoisi asiaa paremmin.
Lapset etsivät omat polkunsa, mammat voivat rakastaen ja hyväksyen vain vähän viitoittaa heidän teitään.
VastaaPoistaMenen katsomaan Pähkinänsärkijää tammikuun alussa. Odotan sitä.
Päivi
VastaaPoistaOnneksi etsivät, löytävät parhaiten itse.
Me äidit olemme vajavaisia ja epäpäteviä, mutta rakastamisen taito on melkein täydellinen. Se on tärkeintä.
VastaaPoistaArleena
VastaaPoistaMielelläni uskoisin, että äidit aina rakastavat lähes täysillä, mutta tiedän liian monta tapausta, jossa äidin suhde varsinkin tyttäreen on kateuden ja katkeruuden sävyttämä eikä äiti välttämättä itse huomaa sitä. Ei uskalla, tahdo, jaksa huomata.
Tämä sattuu sieluun. Huomasin itsekin taannoin olevani kiihkoisa "lapseni on lahjakas"- äiti. Onneksi omatuntoni muistutti, mistä oikeasti on kyse: lapsesta ja lapsen toiveesta, unelmasta, tahdosta. Minä tuen ja autan- ja toden totta: rakastan. Se riittää.
VastaaPoista