torstai 30. syyskuuta 2010

Ryppyjä kahvilaelämässäni


Kantakahvilani lopettaa toimintansa. Toistaiseksi, kuulemma, mutta en ole varma tulenko tuntemaan paikan omakseni muuton ja remontin jälkeen. Kävin hyvästelemässä taaimmaisen ikkunapöydän, jossa olen istunut lukemattomat kerrat, ja ihmettelen, miksi tämä tuntuu niin haikealta, onhan Helsingissä kahviloita tämänkin jälkeen.

En tiedä, mikä tekee jostain kantapaikan. Kaikki omakseni tuntemat kahvilat ovat keskenään kovin erilaisia. Kaikissa olen voinut jakaa elämänpalasia ystävien kanssa, kaikissa istua hiljaa yksin kuunnellen ja katsellen.

Kahvilaelämä on parhaimmillaan sitä, että ei tarvitse suorittaa mitään.
Kahvilassa ajattelee hyvin.
Varsinkin jos ei yritä.
Missä tahansa kahvilassa se ei vaan onnistu.

Nyt yritän löytää uuden pöydän uuden ikkunan vierestä.

maanantai 27. syyskuuta 2010

Muovin yliannostuksen aiheuttamaa rutinaa


500 kilometriä Helsingistä luoteeseen. Miehen sukulaisen hautajaiset. 700 kilometriä takaisin sillä valitsimme pitemmän reitin.Lauantainen sade oli ohi, aurinko lämmitti ja ruska väritti maisemat. Tahdoimme poiketa pienissä taajamissa ja rannikkokaupungeissa.

On Suomi kaunis. On.
Mutta myös ruma.
Ja nyt minä rutisen ja voivottelen:

Lähes kaikki uusi on joko ympäristöönsä sopimatonta tai muuten vaan pröystäilevää, ylikoreaa, mittasuhteiltaan ontuvaa. Puutarhatkin. Kaksifooninkiset pohjalaistalot suuriksi puhkottuine ikkuna-aukkoineen, vanhojen puukirkkojen vieressä karjuva tasakattomarkettien oranssi mainosgrafiikka. Marketit auki, kirkot, museot ja näyttelyt kiinni. Oikeastaan ainoa matkan aikana näkemämme kaunis oli säännönmukaisesti vanhaa.

Etsimme myös kahviloita ja ruokapaikkoja. Löysimme suljettuja ovia. Onhan niitä bensa-asemia ja pizzaketjuja, ja on paikallisia baarintapaisia, joissa ankeus ja alakulo iskevät vasten kasvoja jo ovella.

Merenranta on onneksi auki. Valitsimme viidentähden maiseman  ja nautimme muovitetun piknikin. Viiliä muovilusikalla, muovipussisämpylöitä, juustoa suoraa muovipakkauksesta ja bensa-asemalta ostettua kahvia muovikantisesta pahvimukista.

Voi kun joku voisi kertoa, että olen erehtynyt ja rutisen turhaan, ja että tottakai on ihania pikkukahviloita ja konditorioita, jossa leipä tuoksuu ja kahvi on vastakeitettyä, ja että on ravintoloita, jotka ovat auki viikonloppuisinkin.

Joku voisi myös kertoa, miksi hautajaiskukat ovat muoviseen tennismailantapaiseen rautalangalla jäykistettyjä hirvityksiä.

torstai 23. syyskuuta 2010

Minulta puuttuu pinni ja kampaajillani on taipumus tulla raskaaksi


Minulla on otsatukka. On ollut suunnilleen aina, ja suunnilleen aina olen myös kasvattamassa sitä pois. Ei vaan onnistu. Siinä vaiheessa kun tukka alkaa roikkua silmillä, menen kampaajalle.

Nyt näyttää siltä, että kampaajillani on huomattava taipumus tulla raskaaksi tai lähteä maailmanympärysmatkalle. Tämä on sitäpaitsi totta, ja tässä havaitsen loistavan mahdollisuuden muuttua ladyksi. Ladylla ei ole otsatukkaa. Ladylla on tarvittaessa pinni, jolla hankalasti silmille pyrkivät hiukset nostetaan tyylikkäästi ylös tai sivulle.

Suunnittelen hankkivani pinnin. Sitten kävelen kylpyhuoneeseen, otan sakset ja leikkaan uuden otsatukan. Taas kerran.

tiistai 21. syyskuuta 2010

Syön tummaa suklaata ja odotan hienoja harmaita


Kyseenalaistan itsestäänselvyyksiä ja kyseenalaistamista riittää:
Kesä on parempi kuin talvi, päivä parempi kuin yö. Vihreä luonto kauniimpi kuin alaston ja tyyni parempi kuin myrsky. Makea karvasta parempi, nuoruus vanhuutta, kirkkaus hämärää ja pouta sadetta.

Tänään katselen sateen läpi tuulessa heiluvia puita. Se on kaunista. Vielä kauniimpi sittenkin on myrsky.

Juon tummaksi paahdettua kahvia ja syön tummaa suklaata, jonka karvaudesta nautin. En haikaile makeaa, en kesää, en nuoruutta, en kirkasta. Odotan marraskuun ensimmäisiä pakkasaamuja, jolloin puiden oksat ovat paljaina, maa jäätynyt ja maisema täynnä hienoja harmaita.

perjantai 17. syyskuuta 2010

On näitä haaveita


Asun hyvin, en halua muuttaa, mutta haaveilen. Minulta se sujuu, olen diploomihaaveilija. Mööpelit senkun kolisevat kun sisustan päänsisäisiä haavekotejani.

Punainen mummonmökki meren rannalla, mustikkametsän reunassa. Pihassa syreeneitä, vadelmapensaita ja keittiöpuutarha. Mökissä räsymatot, keittiön pöydällä punaruutuinen pöytäliina ja eriparisia astioita. Puuhella. Ehdottomasti puuhella! Ehdottomasti myös puiset portaat, joilla voi istua ja juoda kahvia.

Eilen kävin vanhassa kerrostalossa. Jo porraskäytävässä alkoi päänsisäinen sisustusmeteli.

Vanhan talon korkeat huoneet ja syvät ikkunalaudat. Ikkunan takana raitiovaunujen kolina. Kauniisti kulunut parketti, muutama punasävyinen itämainen matto ja syvänvihreä kaakeliuuni. Keittiössä kaakelit sinivalkoiset, vähän jo krakeloituneet, ja pöydällä paksu, luonnonvalkoinen, moneen kertaan pesty pellavaliina.

Todellisuudessa asun uudessa. Minulla ei ole itämaisia mattoja eikä punaruutuista pöytäliinaa. En tarvitse niitä koska voin haaveilla.

Mieskin haaveilee. Vuohista.

tiistai 14. syyskuuta 2010

Seslonginaikaiset sesongit


Piironki ja seslonki ja sesonki. Pelkään, että ne kaikki ovat kohta historiaa. Suurin surku on jos sesongit lakkaavat olemasta. Ovat kyllä jo melkein lakanneetkin. Kaikkea saa kaiken aikaa. Mansikoita joulukuussa, mämmiä tammikuussa, tippaleipiä helmikuussa, uusia perunoita maaliskuussa ja sitärataa.

Tunnustan: olen itsekin ostanut vaikka mitä vaikka milloin. Samalla olen tullut riistäneeksi itseltäni odottamisen ilon, ja sen ilon kun vihdoin voi sanoa että nyt alkoi se ja se sesonki, ja että nyt juhlitaan kun ensimmäiset uudet omenat tulivat torille ja asterit ovat parhaimmillaan.

Ei tässä parkua kannata. Voi alkaa toimia uudella tavalla. Sillä vanhalla, seslonginaikaisella.

torstai 9. syyskuuta 2010

Laatikossa ovi auki



Löysin virolaisesta romukaupasta neuvostoaikaisen postilaatikon ja vanhoja valokuvia ihmisistä, joita en koskaan ole tavannut ja joiden elämästä en tiedä mitään. Mielessäni syntyi tarina, rakentui kollaasi Äitini varjo.

Ovessa äiti ja avaimet. Tytär sisällä. Laatikossa.
Ovi on auki, lukossa ei ollenkaan.

Uskon, että Nietzsche oli oikeassa kun sanoi, ettei ihmisestä voi pestä pois esi-isien elämän jättämiä jälkiä. Jotain jää aina jäljelle. Kaunista ja rumaa.

tiistai 7. syyskuuta 2010

Rönsyily piristää



Villiviini pursui yli aidan. Tänään puutarhuri tuli ja leikkasi rönsyt. Tuli toki siistiä mutta kaipaan niitä rönsyjä.

Joitakin asioita saa mielellään olla liikaa. Kirjoja yöpöydällä, tummaa suklaata kaapissa. Tarkemmin ajatellen mitä tahansa hyvää ja kaunista saa olla vähintäänkin vähän liikaa. Myös ihmisissä.

On piristävää kohdata joku, joka pursuaa yli. En tarkoita jyräpersoonia, jotka vyöryvät mielipiteineen yli kaiken ja kaikkien. Tarkoitan ihmisiä, joiden silmissä syttyy ja palaa, heitä, joilla on intohimo johonkin yllättävään ja mielenkiintoiseen. Nautin kun joku hiljaisena ja värittömänäkin pitämäni pursuaa yllättäen puhumaan intohimonsa kohteesta silmät leimuten.

Hillitty, hallittu, aina tasainen herättää epäilykseni. Tekee mieli tarttua hartioista, ravistaa vähän ja kysyä onko kukaan kotona.

Luulen, että ihmisen pitää ajoittain humaltua jostain. Mieluiten ei kuitenkaan kemiallisesti.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Juurilla naksahti



Kävin juurillani. Näin seudun, jossa jo ennen syntymääni kuollut äidinisäni syntyi. En ole ymmärtänyt kysyä ajoissa kysymyksiä, joihin ei enää ole vastaajia. Nyt kokoan palapeliä muutamasta löytämästäni palasesta ja tiedän, että kuva jää vajaaksi. Todennäköisesti en koskaan saa selville millainen ihminen hän oli, ja millainen oli oman äitini lapsuus.

Eilinen käynti pienessä läntisen Suomen merenrantakylässä naksautti paikoilleen jotain itsessäni. Ei ole pelkkä klisee se, että täytyy tietää mistä tulee voidakseen tietää kuka on.

perjantai 3. syyskuuta 2010

Tarvitsen taluttamista


Opettelen olemaan heikko. En puhu nyt fysiikasta. On aina ollut helpotus ja
ilo kun mies on kantanut painavat kassit, vaihtanut autoon talvirenkaat ja
avannut kiinnijuuttuneet purkinkannet.

Puhun osaamattomuudesta, siitä ettei osaa kaikkea eikä ehkä tarvitsekaan.
Viimeksi eilen joutui pojistamme toiseksi vanhin auttamaan tietotekniikassa.
Ei muuten ollut ensimmäinen kerta. Ärhentelemättä hän siivosi sivujani
tietämättömyydessäni aikaansaamistani sotkuista ja taikoi uusia virityksiä. Kir-
jaimellisesti taikoi! Sanallakaan ei sanonut, että olen toivoton tapaus, arveli
varmaan, että toki olen huomannut sen ihan itse. Silti avun vastaanottaminen
tuntuu paljon vaikeammalta kuin auttaminen. Tiukassa istuu hinku pärjätä itse.

Suurin ongelmani ei taidakaan olla se ettei osaa, vaan jumiutuminen kaksi-
vuotiaan "minä itse osaan"-tasolle. Toki haluan oppia uutta, mutta ennemmin
tai myöhemmin jokaiselle tulee vastaan oppimisen raja. Silloin on hyvä opetella
osaamattomuutta.