Kirjahyllyt

Luin jutun, jossa ihmisiä haastateltiin siitä, onko epähienoa, jos vieras tutkii isäntäväen kirjahyllyjä.
Minusta se riippuu siitä miten tutkii. Samaa mieltä olivat useimmat haastatelluista.
Raja menee suunnilleen siinä, että lupaa kysymättä ei oikein sovi ottaa kirjoja selailtavaksi.

Omista kirjoistani monet ovat alleviivauksin, reunamerkinnöin, lehtileikkelein ja kirjelappusin varustettuja ystäviä, joita välttämättä en antaisi kenen tahansa käsiin.

Kirjahylly kertoo omistajastaan, vaikka enää ei kertomus ole yhtä selkeä kuin ennen elektronisten kirjojen aikakautta.
Toistaiseksi kuitenkin nautin, kun pääsen käymään kodeissa, joissa on paljon kirjoja.

Pää asennossa

Niska niin jumissa, että hymyileminenkin sattuu. Ei juuri hymyilytäkään.
Pää ei suosiolla liiku mihinkään suuntaan.
Katselen maailmaa pitkin nenänvarttani, sivuille vilkuilematta.
Olo on hidas, mutta myös yllättävän aristokraattinen.

Koska siis jo pelkkä pään asento vaikuttaa näin voimakkaasti mielentilaan, aijon seuraavaksi kokeilla onko totta, että hymyileminen tekee onnelliseksi.
Kunhan ensin pystyn hymyilemään.

Minä minä minä ja muut

Flunssa piteli otteessaan viikonloppuna ja antoi aikaa lukea paljon.
Useamman kerran törmäsin teksteihin, joissa sisältönä:
Kuuntele itseäsi. Älä tee väkivaltaa itsellesi.

Totta, tottakai, mutta ei koko totuus.
Todellisuus rullaa myös velvollisuuksien varassa. Jos ei, jäisi moni perhe muonittamatta, moni ystävä kuuntelematta, moni koira pissittämättä.

Ei omaa tahtoa eikä omia tunteita voi kuunnella, ei edes tunnistaa, irrallisina. Ne ovat osa kokonaisuutta, johon kuuluvat myös muiden tunteet ja tahto.
Jos kuuntelee vain itseään, muuttuu yksinäiseksi oman navan ekspertiksi.
Jos kuuntelee vain muita, on vaarassa alkaa elää muiden kautta, elämää, joka ei ole oma.

Vain se on täysin selvää: väkivaltaa ei saa tehdä itselleen sen enempää kuin muillekaan.

Helpot huvit

Harrastamme lapsenlapsen kanssa sorsien katselemista.
Eivät sukella tyylikkäästi, peppu jää pinnalle. Lasta se naurattaa.
Minä nauran sitä, että lapsi nauraa hassun suloisesti.
Meillä on helpot huvit.

Hetken kuluttua ohitamme kaksi sauvakävelijää.
Huiskivat sauvoillaan kaikkiin ilmansuuntiin, sauvakävelytekniikasta ei ilmeisesti tietoakaan.
Taas naurattaa. Sitten ihailen.

Siinä on asennetta, että köpöttelevät ja antavat huutia sille mitä muut heistä mahdollisesti ajattelevat.
Ehkä heitä naurattaa kaikki oikeaoppinen suorittaminen.

Pina

106 vahvaa minuuttia.
En voi selittää, en tahdokaan.
Parhaita asioita ei pitäisi edes yrittää selittää.
Mutta menkää!

Menkää, jos olette vähääkään kiinnostuneita näkemään, miten yksi liike, ilme tai ele, mitättömän pienikin, sanoo enemmän kuin sanojen tulva.
Menkää, koska Pina Bausch oli tanssija ja koreografi, jonka työt eivät olleet tarinan koristelua , eivät edes joutavaa tarinointia.

Pinan koreografioita, eikä mitään mikä on olemuksellisesti totta, oli se sitten tanssia, musiikkia, teatteria, kuvataidetta tai kirjallisuutta, ei kannata lähestyä ymmärtämisen kautta.
Meissä on pään lisäksi toinenkin tila. Toisia tiloja. Monta kerrosta.
Uskon, että lopultakin vain semmoinen totuus, joka on löytänyt paikkansa päätä syvemmältä, lopulta muuttuu myös ymmärtämiseksi.

Asunnottomien päivänä

Minulla on untuvapeitto ja lämpimät patterit.
Jos kroppani kronglaa tai sitä uhkaa raadella mitätönkin pikkupipi, saan hoivaa ja troppia.

Puistonpenkillä nukkuu nuori maahanmuuttaja peitteenään muutama sanomalehti.
Jos hän hakeutuisi julkisen sairaanhoidon piiriin, todennäköinen seuraus olisi maastakarkoitus.

Tämän toteaminen tarjoaa minulle umpikieron mahdollisuuden esitellä sosiaalista valveutuneisuuttani.
Voin ihmetellä, surkutella, taivastella.
Mutta vaikka kuinka parkuisin, tiedän olevani hurskastelija siihen hetkeen asti kun ymmärrän, tahdon, osaan ja uskallan toimia.

Jotkut uskaltavat ja osaavat.
Helsingissä toimii, tosin pienin resurssein, puolisalainen paperittomia auttava klinikka.
Olkoon vain pisara meressä. Pisara on joskus iso juttu.

Ja kyllä, artikkelissa haastatellaan klinikalla vapaaehtoisena toimivaa omaa poikaamme.
Se tekee minut nöyräksi ja onnelliseksi siitä, että edes hän jaksaa ja uskaltaa.

Hidas aamu

Mies ja kesä menivät.
Mies tulee takaisin illalla, kesä ei.

Minulla oma hidas yöpukuaamu. Lehdet, kahvia. En ole tehokas.
Mikä ero on laiskuudella ja väsymyksellä?

Lahjon itseni lenkille. Lupaan kahvia merenrannalla ja otan mukaani kirjan.
Poskille tuulee lempeästi, kirja pysyy laukussa.
Jos tämä on laiskuutta, niin laiskuus on ihanaa.

Lievästi hunningolla

Kun rakastaa kirjoja ei koskaan voi olla ikävissään. Surullinen kyllä tarvittaessa, mutta se on eri asia.

Minulla on aina pieni, ihana kirjakaaos. Pinot, jotka kasvavat, romahtelevat, odottavat lukemista.
Mutta ei tässä sentään ihan hunningolla olla, ihan vaan lievästi.

Tänään ryhdistäydyin. Imuroin, järjestelin, löysin unohtuneita aarteita, ja ihmettelin joitakin joskus aarteena pitämiäni. Pohdin kannattaako suosikkikirjailijoiden kaikkia kirjoja säilyttää, vaikka selvästi on pettynyt joihinkin niistä.

Karsin. Tyhjä tila kirjahyllyssä on luksusta.

Pälkähdyksiä

Sain tunnustuksen Jaanalta. Tehtäväksi sain kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni.
Satunnaisuus tuntuu hyvältä. Ei siis tarvitse laatia CV:tä, vaan kyse on lähinnä päähänpälkähdyksistä.
Näitä pälkähtelee:

1. Opettelen sanomaan ei. En taida oppia.

2. En koskaan ehdi lukea niin paljon kuin tahtoisin.

3. Rakastan Helsinkiä.

4. Taidan olla riippuvainen merestä ja kahvista.

5. Nautin tuulesta ja myrskystä, perheestäni ja tummasta suklaasta.

6. Tuntuisi pahalta jos kotona ei olisi kukkia eikä kynttilöitä.

7. Kuuntelen mieluiten klassista ja jazzia.

8. En ymmärrä minkään sortin fundamentalismia.

Tunnustukseen kuului, että se täytyy antaa edelleen kahdeksalle muulle. Anteeksi ja voi kauheaa, mutta olen kamalan huono semmoisessa. Ottakaa kiltit vastaan, kaikki te, joista tuntuu, että aihe nappaa. On niin monia blogeja, joissa on sisältöä, joka koskettaa ja antaa.

Suuret rajat ja pienet

Ihminen etsii rajojaan parivuotiaana. Jotkut aina.

Mies, onneksi ei omani, jätti työnsä, lähti melomaan.
Aloitti huhtikuussa Ruotsin länsirannikolta, saapui viikko sitten maaliinsa Suomen itarajalle. Kiersi  molempien maiden rannikot Pohjanlahden perukoita myöten.

Nainen, joka aloitti vuoden kestävän lukuprojektin. Luki kirjan päivässä, ja kirjoitti kustakin arvostelun.

On toinenkin tapa etsiä rajojaan.
Ystävämme päätti näyttää Helsingissä päivävierailulla käyneelle ulkomaalaiselle vieraalleen pääkaupungin nähtävyydet. Aloittivat Töölönlahdella.
Vieras pysähtyi ihastelemaan näkemäänsä kukkaa. Nuuhki, kosketteli, katsoi. Perusteellisesti ja kauan.
Ehti samoin tutustua muutamaan puuhun. Töölönlahtea pitemmälle he eivät sitten päivän aikana ehtineetkään.
Ehkä vieras sittenkin koki ja näki enemmän kuin helsinginläpihuitelu olisi tarjonnut.

Rakennan puutarhoja

Kun olin lapsi, lasten ei kuulunut olla kesäisin kaupungissa. Lapset lähetettiin maalle oikeaan luontoon ja oikeisiin puutarhoihin.
Minutkin lähetettiin. Onneksi ei kuitenkaan kokonaisiksi kesiksi.

Kaupungin kesissä opin jotain, joka on kantanut minua läpi elämän, varsinkin silloin kun on ollut ahdasta ja tuuli on ollut hyytävä.
Opin rakentamaan.
Rakensin pienen, salaisen puutarhan puiston pensaitten alla. Minulle se oli oikeampi kuin kaikki oikeat.
Olen jatkanut salaisten puutarhojeni rakentamista.

Kun omat lapsemme olivat pieniä, rakensin puutarhani kupillisesta kahvia.
Tytär oivalsi mistä oli kysymys, ja teki minulle äitienpäivälahjaksi liikennemerkin. Suureen pyöreään, punaiseksi maalattuun puulevyyn oli kirjoitettu suurin, valkoisin kirjaimin: STOP. Liikennemerkki oli tarkoitettu sijoitettavaksi kahvinjuontituolini viereen kahvihetkeni ajaksi. Se toimi, perhe ymmärsi viestin.

Nykyisin rakennan puutarhani enimmäkseen aineettomista aineksista.
Siihen riittää oma sisäinen tila, jossa voi nojautua rennosti taaksepäin, ja jossa on melkein aina hyvä olla.

Tarttuu

Olen aina vähän hymähdellyt puheille positiivisista ja negatiivisista energioista.
Ehkä olisi viisasta jättää hymähtelyt.
Vieläkään en pysty käyttämään noita sanoja, mutta jotain tässä on.

Ihminen on sosiaalinen olento.
Vaikutamme toisiimme. Tietämättäkin, tahtomattakin.
Ja meihin vaikutetaan vaikkemme tahdo tai huomaa sitä. Kummallisen helposti sitä liikkuu lappu silmillä.
Huonotuulisuus, toivottomuus, viha ja katkeruus tarttuu jos ei pidä varaansa.
Onneksi myös ilo, toiveikkuus ja hyvyys.

Ei tunteista puhuminen ole turhaa löpinää vaan ehkä parhain tapa oppia tuntemaan itseään ja muita.

Itärannikko

Ruskaretki itärannikolle.
Kotka ja kuplivaniloinen tarjoilija, joka kantoi pöytäämme pariloitua lohta.
Hamina ja miehen sotilaalliset muistot.
Loviisa, joka oli kiinni mutta kaunis.
Strömfors ja Langinkoski, kaikki ovat kiinni kummassakin.
Porvoo ja suklaakakkua ja päivän paras kahvi.
Kaunis ruska kaikkialla.

Kotikadun kulmassa totesimme päivän olleen hyvä.
Sitten tirautimme pisaran myrkkyä pikariin: "Paljonkohan hiilidioksiidipäästöjä saimme aikaiseksi?"