torstai 30. joulukuuta 2010

Muumimamman vaihtoehtoiset strategiat



Sisäinen muumimammani antaa merkkejä itsestään.
Ei tahdo paistaa lettuja, ei keittää hilloja.
On herännyt tahtomaan talviunille.

Vastustan muumimammaani. Vähän pakkokin vastustaa.
Mamman talviuni on epäkäytännöllinen juttu.

Kehittelen oman versioni.
- Lakkaan moittimasta itseäni siitä, että viihdyn nojatuolissa lukemassa.
-Opettelen juomaan teetä.
-Vien työhuoneelle paksut villasukat.
-Hankin oikein kauniin torkkupeiton.
-Ostan valkoisia tai vaaleanpunaisia tulppaaneita.

Saatan kyllä paistaa lettuja.

maanantai 27. joulukuuta 2010

Uudet valot



Valo muuttuu, tulee uutena. Siniset illat myöhemmin, aamun sininen aikaisemmin.
Joulukuusessa pienet valot vielä. Kynttilät jo melkein loppuunpalaneet.
Niin paljon kuin kynttilöitä rakastankin olen kylläinen nyt, luulisin.
Silmät ahmivat toisenlaista valoa, iloitsevat pienistä uusista minuuteista.

Joulu tässä. Ei mennyt noin vain.
Silti: kohta, aivan pian, alkaa uusi kevät.

maanantai 20. joulukuuta 2010

Tahdon tuhlata tulta



Jossakin Rakel Liehun kirjassa on henkilöhahmo, josta mainitaan, että hän oli ihminen, joka keräsi steariinia koko elämänsä ajan, mutta ei milloinkaan sytyttänyt yhtään kynttilää.

Olen täydentänyt kynttilävarastoani.
Toivon, että se olisi joulun jälkeen tyhjä.

perjantai 17. joulukuuta 2010

Yksinäinen seinällä ja bussissa



Parvekkeellamme on yksinäinen hanurinsoittaja.

Kaupungin sinisessä bussissa on vieressäni vieras täti.
Puhui. Kertoi elämästään. Kertoi paljon.
Ihan normaalia puhetta kyllä, normaalinoloinen tätikin.
Silti minä kiusaannuin, sitten kiusaannuin siitä, että kiusaannuin.

Kotiin päästyäni sytytän kynttilän parvekkeen lyhtyyn.
Yksinäinen seinällä katsoo minua. Katson takaisin ja häpeän.

Täti bussissa oli todennäköisesti myös yksinäinen, ehkä kovin, kovin yksinäinen.
------
ps. Hanurinsoittaja on Erkka Auermaan savireliefi, tarkemmin sanottuna pieni osa siitä.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Joulupostin mittainen matka menneeseen ja tähän tässä



Joulupostit lähtivät. Kortit, paketit, muutama kirje.

Nautin puuhasta. Joka vuosi nautin.
Kirjoitan käsin. Edes osoitteita en printtaa koneelta.
Nautin vanhasta osoitemuistiostani, jota en suostu kirjoittamaan uusiksi, vaikka se on osa järjestelmäkalenteria, johon muuten ostan uudet sivut joka vuosi.
Vähän jo resuiset osoitesivut ovat hyvä matka menneeseen. Nykyiseen myös.

Yliviivaamiani nimiä ja yhtystietoja, rivien väliin lisättyjä uusia puhelinnumeroita ja osoitteita, joidenkin kohdalla useitakin, uusia nimiä, elämään ilmestyneitä uusia hyviä asioita ja ihania ihmisiä.

Kirjoitan osoitteet kirjekuoriin hitaasti.
Varjelen tätä kaikkea hellyydellä.
Muistelen ja muistan.

Jos tästä joskus tulee velvollisuus, lopetan.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Kahvilatreffit



"Katso", kuiskasi tytär, ja minä katsoin.
Naapuripöydässä istui tyylikäs, noin kahdeksankymppinen pariskunta. Istuivat vierekkäin, molemmilla edessään lasilliset kuohuviiniä. Rottinkinen kauppakärry heidän vieressään kertoi torireissusta, ja vaikka kumpikaan ei näyttänyt pieneltä Punahilkalta, arvelen, että siellä oli pullo hyvää punaviiniä ja vastaleivottu- ja ostettu leipä.

Istuivat siinä ihan hiljaa, mutta heidän hiljaisuutensa ei ollut sitä piinaavaa hiljaisuutta, joka joskus huutaa pariskuntien välillä. Tämä hiljaisuus oli hyvää, pitkän yhteisen elämän synnyttämää yhteenkuuluvaisuuden hiljaisuutta, niin uskon, koska se jotenkin näkyi heistä.

Jälkeenpäin huomasin, ettei mielessäni edes vilahtanut mahdollisuus, että siinä juhlittiin hää- tai muuta merkkipäivää.
Oli jotenkin niin itsestään selvää, että siinä juhlittiin elämää.
Arvelen myös, että juhlivat elämää aika usein. Kenties se on heille jokaviikkoinen torireissuun liittyvä traditio.

Tuommoista ei oikein voi kopioida, mutta aijon ehdottaa miehelle, että ryhtyisimme tyylikkäiksi ja hankkisimme rottinkisen torikärryn. Hyvä hiljaisuus jo sujuukin. Vuosi vuodelta paremmin.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Kivijalkailoja





Kun olin lapsi Helsingin kivijaloissa tapahtui. Lähes joka korttelissa oli oma maitokauppa, leipäkauppa, sekatavarakauppa, ja lihakauppa. Oli myös lyhyttavarakauppoja ja diverssikauppoja. Edellisissä myytiin tekstiilejä sukkanauhoista flanellipyjamiin, jälkimmäisissä ihan mitä vain.

Sitten tapahtui se, että ne kuihtuivat pois yksi toisensa jälkeen.

Olen haikaillut.
Olen ymmärtänyt, että markkinatalous jyllää, ja ettei tässä mitään voi.
Olen toivonut että sittenkin voi.
Olen asioinut suurissa marketeissa viharakkautta tuntien.

Nyt tapahtuu uusia!
Kivijaloissa!
Pieniä leipäpuoteja, jotka myyvät oikeaa, tuoksuvaa leipää, lähi- ja luomuruokaan erikoistuneita pienmyymälöitä, konditoriakahviloita, diverssi- ja lyhyttavaraputiikkejakin.

Lupaan itselleni olla aina ja uskollisesti kanta-asiakas joka ikiselle.

Sitten, menen Stockmannille.
Häpeän kyllä.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Kaikki minun ihanani



Floridalainen miniä työntää lastenvaunuja läpi Helsingin kinosten.
Ei muuttanut Suomeen sään takia.
Katselen häntä ja muistan.

Kaikki ne vuodet omieni kanssa. Kinoksissakin.

Kun pojat, ykkönen ja kakkonen olivat pieniä, seisoin joskus eteisessä takki päällä odottaen miestä töistä. Oli pakko päästä ulos. Heti. Yksin.
Pojat olivat vähintäänkin vilkasta sorttia, ja olin vakuuttunut siitä, että jos tästä hengissä selviän, enempää lapsia en tahdo.
Nyt jälkeenpäinkin olen sitä mieltä, että kaksi lasta on joskus enemmän kuin viisi.

Mieli muuttui. Perusteellisesti. Muutaman vuoden kuluttua en tahtonut mitään muuta niin kovasti kuin vielä uuden vauvan.
Opin: lapsia ei tehdä vaan saadaan.
Kolmas lapsemme, pieni tyttö, syntyi täysaikaisena mutta kuolleena.

Kului muutama vuosi ja paljon kyyneleitä.
Syntyi toinen tyttö, pieni, kiltti ruusunnuppu, joka ei tehnyt pahoja, vaan oli helpoista helpoin lapsi.
Vähän ylpistyin.

Paljon ylpistyin, kun seuraava lapsi, poika, oli, jos mahdollista, vieläkin helpompi lapsi.
Paukuttelin henkseleitäni: "Hyvä äiti, rauhallinen lapsi".

Neljäs poika palautti minut maan pinnalle. Palautti itsensäkin. Kiipesi, putosi, kiipesi, putosi. Lakkaamatta. Aikuisena ei sitten enää tyydykään maanpinnalla oleskeluun, ryhtyi lentäjäksi.

Minun viisi ihanaani, odotettuja ja toivottuja jokainen!
Ja se kuudes, jota en saanut koskaan oppia tuntemaan, mutta joka opetti minulle paljon.

Bonuksena urheasti kinoksissa lastenvaunuja puskeva floridalaisminiä, ja pieni aarre niissä vaunuissa.

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Kunnioittamisesta



Läheinen täytti vuosia. Monia. Tämä läheinen, joka niin monella tavalla on kaukainen.
Emme ole sielunsisaria, emme edes sielunserkuksia.
Puhumme samaa kieltä, mutta sanoilla on meille eri sisältö.
Näemme samat asiat usein täysin vastakkaisina.
Ihastuttavat, vihastuttavat, nolostuttavat ovat meille usein täysin eri asioita.
Välillämme ei ole koskan ollut konfliktia, mutta pelkään, että olemme aiheuttaneet toisillemme pettymyksiä.

Tämän läheisen lähellä olen opetellut sitä, mitä kunnioittaminen pohjimmaltaan on, ja mitä se ei ole.
Opettelen siis, en väitä oppineeni.

Kunnioittaminen ei ole ihailua, ei sitä, että katsoo toista ylöspäin kaula kenossa.
Kunnioittaminen ei ole myötäkarvaan silittämistä.
Kunnioittaminen ei ole kroonista nyökyttelyä eikä kylläkyllän hokemista.

Kunnioittaminen on toisen kohtaamista juuri sellaisena kuin hän on.
Kunnioittaminen on sitä, että luottaa siihen, että toinen on vastuullinen valinnoistaan.
Kunnioittaminen on toisen näkemistä silmästä silmään, samalta tasolta, silloinkin kun ei ymmärrä toista.
Varsinkin silloin.

torstai 2. joulukuuta 2010

Pääni hiukan huitelee



Jotkut osaavat olla siinä missä ovat ja tehdä sitä mitä tekevät.
Kun he keittävät kahvia, he keittävät kahvia.
Kun he juovat kahvia, he juovat kahvia.

Minä en osaa.
Minun pääni ottaa varaslähtöjä ja huitelee kolmannessa kun vielä teen ensimmäistä.
Kun keitän kahvia, tyhjennän tiskikonetta, pyyhin pöytää, kirjoitan kauppalistaa ja ripustan pyykkejä.
Kun juon kahvia, luen, kirjoitan, lähetän tekstiviestejä ja muistan unohtuneita.

Huomaisin mielelläni, että ehdin enemmän kuin he, jotka tekevät yhden asian kerrallaan.
En huomaa.