Kauneus

Kaunis on kaunis sana. Silti minulle tulee tunne, että sitä olisi jotenkin kuorittava, katsottava, mitä sisällä on. Aika paljon siitä, mitä kauniiksi sanotaan ei mielestäni ole sitä. Ei kanonisoitu missikauneus, ei mikään viimeisenpäälle aseteltu, viilattu, puleerattu, homogenisoitu tai pastoroitu, oli kyse sitten mistä tahansa. Kaikki aito taas on mielestäni kaunista ja jopa vanhetessaan kaunistuvaa.

On toki makuasioita, mutta sittenkään en usko fraasiin kauneudesta katsojan silmässä. Aivan varmasti on olemassa objektiivinen kaunis samoin kuin on objektiivinen ruma, siinä välissä sitten tosin iso harmaa alue, jota kommentoidessa kannattaa pitää suu somasti supussa.

Dostojevskin toteamus siitä, että kauneus pelastaa maailman, on mielestäni totta. Kauneus parantaa, avaa, koskettaa. Kauneus ja totuus kuuluvat jollain tasolla erottamattomasti yhteen. Se taas ei sulje pois sitä, että kauneus voi myös leikkiä ja hullutella, rönsyilläkin.

Silmäni ja korvani etsivät kaunista. Kuitenkaan en usko, että kauneudessa on kyse vain aistihavainnoista.  

Keskimääräistä ihanampi juttu

Suomalaisella miehellä on kuulemma keskimäärin yksi ystävä, ja se taas on kuulemma oma vaimo. Entäs sitten naisilla? Keskimäärin ja kuulemma.

Nyt on tietenkin ihan oma juttunsa, miten ystävyyden määrittelee. Ystävyyttä on kovin monenlaista ja joka lajiin liittyy turhan helposti kliseitä. Näitä: Tosiystävälle täytyy voida soittaa mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Ystävä on sellainen, jolle voi kertoa kaiken. Mies ja nainen eivät voi olla keskenään vain ystäviä. Ystävä ei koskaan muutu. Vanhempana on vaikeaa saada todellisia ystäviä.

Mielestäni mikään noista ei pidä paikkaansa. Sensijaan uskon, ettei todellisia ystäviä voi olla kovin montaa, koska ystävyyttä pitää hoitaa, ja se taas vaatii aikaa. Uskon myös, ettei ystävyyden edellytyksenä ole se, että ajattelee kaikesta samoin, tai on kiinnostunut samoista asioista. Ennen kaikkea muuta uskon, että ystävyys on keskimääräistä ihanampi juttu ja että tosiystävä on ihme.

---

Kaksi ylintä kuvaa: Se, mikä sittenkin on yhteistä. Akvarelli.
Kolme alinta: En minä sinua unohda. Kollaasi.

Tallinnassa vailla täyttä ymmärrystä

Meillä on toinen jalka Tallinnassa. Harpomme usein Suomenlahden yli, mutta silti on yhä enemmän asioita, joita en ymmärrä. On niitäkin, joita luulen ymmärtäväni, mutta jotka tekevät minut surulliseksi tai vihaiseksi.

Nyt olisi viissiin viisasta kirjoittaa nätisti. Mutta niin on, etten ymmärrä sitä kovuutta, joka hyökkää silmille monissa asenteissa ja arvoissa. Liikenteessäkin, ja uudessa arkkitehtuurissa. Ja Vanhaakaupunkia suren niin kuin surraan vakavasti sairastunutta, sillä ruton lailla leviävät matkamuistorihkamamyymälät valloittavat kivijalkapuodin toisensa jälkeen.

Sitten on onneksi toinenkin todellisuus. Huikean kauniit, pieteetillä entistetyt ikivanhat talot, kasvonsa pesseet puutaloalueet puutarhoineen, Tallinnanlahti, jonka yläpuolella hassut pilvet elävät elämäänsä tavalla, jota en ole nähnyt missään muualla, mummot, jotka myyvät Vapaudenaukiolla omien pienten puutarhojensa kukkia, marjoja ja hedelmiä. Nämä mummot, joiden isät, miehet ja veljet katosivat Siperiaan tai viinaan, ja joista moni itsekin on palannut Siperiasta, kuulustelukammioista tai ainakin suljettujen verhojen takaa. Ei Sofi Oksanen turhia kirjottele. Tähän toiseen todellisuuteen kuuluvat myös kirjaimellisesti raunioista nousseet kirkot, joissa monet papit tekevät työtä ilman palkkaa, ja joissa käy yhä enemmän nuoria ihmisiä.

Lempikahvilani pöydillä palaa viininpunaisia kynttilöitä, ja ikkunan takana sataa ensilumi punavihreille villiviineille. Minulla on hyvä olla vaikka ymmärrän aina vaan vähemmän. Ei minun tarvitsekaan ymmärtää.

Ballerina kääntyi kannoillaan

Tilastoista en tiedä, mutta luulen, että ne sanovat suunnilleen samaa kuin silmäni. Teattereissa, konserteissa, kirjastoissa, kirjakaupoissa ja taidegallerioissa käy naisia. Enimmäkseen. Ruotsiksi näitä kulttuuriaktiiveja kutsutaan nimellä kulturtant, kulttuuritäti, kulttuurisedistä en ole koskaan kuullut hiiskaustakaan. Tähän on sitten heti lisättävä, että täti on tässä yhteydessä positiivinen, täysin iästä riippumaton ilmiö.

En yritä määritellä kulttuuria, taidetta en senkään vertaa. Tiedän tarkkaan, että hyvä ateria tai taitavasti entistetty auto voi olla taidetta siinä missä ooppera-aariakin. Silti ihmettelen, missä kulttuurisedät piileskelevät. Viimeksi ihmettelin sitä vessajonossa.

Oli väliaika oopperassa. Naisten vessajono taisi olla liiottelematta parikymmenmetrinen. Edessäni jonossa seisoi baletin primaballerina, joka pitkälle edenneen raskautensa johdosta oli siirtynyt näyttämöltä katsomon puolelle. Seisoi aikansa, kääntyi sitten kannoillaan ja marssi suuren vatsansa kanssa miesten vessaan, jonka ulkopuolella jonosta ei ollut tietoakaan. Pelästytti ehkä muutaman pisuaarilla lirittelevän miespolon, todennäköisesti ei kovin montaa, kulttuurisedäthän ovat kuolleet sukupuuttoon jo kauan sitten.

Kirjapinot ja muita tykkäyksiä

Olen lukenut blogien tykkäyslistoja ja tykännyt lukemastani. Päässäni alkoi pyöriä omakin lista: Sarviorvokit, paksu harmaa kaulahuivi, lämmin ruisleipä, jonka päällä voi sulaa, kirjapinot, myrsky, ohutkärkiset tushit, maitokahvi, lapsenlapsen märkä suukko poskella, hyvät keskustelut. On näitä. Paljon on.

Pysäytän pyörivän pääni ja kysyn onko pienten tykkäämisteni jakamisessa mitään mieltä. Saako joku niiden lukemisesta jotain, olisihan sitä isompaakin jaettavaa. Olisi isoja tykkäyksiä ja todellisia tärkeitä.

Toisaalti tiedän ettei minulla ole mittatikkua. Mikä minä olen sanomaan, mikä lopulta on pientä tai isoa, mikä tärkeää tai turhaa.

Niin kauan kun itse saan voimaa ja iloa kun voin lukea blogeja, joissa jaetaan iloja ja suruja, kauneuksia ja kauheuksia, iloja,  aitoa hyvyyttä, puhtaita kiukkujakin, niin kauan haluan olla mukana jakamassa hippuja siitä, mikä on itselleni totta ja tärkeää.

Taisin nähdä enkelin, ehkä kaksikin

Raitsikkapysäkillä melko hurjan näköinen punkkaripoika. Tuli kohti, katsoi kauniisti silmiin, ja kysyi, miten parhaiten pääsisi Pakilaan. Neuvoin, ja poika kiitti kohteliaasti, istuutui sitten penkille jonkinlaiseen lootusasentoon ja pisti tupakaksi.

Hetken kuluttua paikalle horjui vanhahko laitapuolen kulkija kilisevät kassissaan, käveli pojan luo ja kysyi: "Onks sulla röökii?". Mitään kysymättä poika antoi omistaan, tarjosi tultakin. Kiliseväkassinen sanoi haluavansa maksaa, kaivoi taskustaan setelin ja antoi pojalle, joka vuorostaan ojensi vaihtorahat.

Jokin minussa liikahti. Arvelen nähneeni välittämistä ja keskinäistä kunnioitusta puhtaimmillaan.
Ja nyt luulen tietäväni, että enkelit liikkuvat kaikenlaisissa valepuvuissa.

Retkeilen kirjahyllyssä

Meijarielämän Lumikko antoi haasteen. Ensin vähän nikottelin, sitten huomasin, että juuri tätä leikkiä tahdon leikkiä. Olin päättänyt olla rehellinen tai sitten jättää vastaamisen kokonaan. Tuli varsinainen löytöretki. Kirjahyllyyn. Vähän itseenikin.

Tässä tämä nyt:

Oletko mies vai nainen?
Nainen voimansa alkulähteillä

Kuvaile itseäsi.
Sådan dotter, sådan mor

Kuinka voit?
Paradice found

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Där man aldrig är ensam

Minne haluaisit matkustaa?
Uusille poluille

Kuvaile parasta ystävääsi.
Salattu ihminen

Mikä on lempivärisi?
Blå, blå lavendel i Provence

Millainen sää nyt on?
Vindens låga

Mikä on paras vuorokaudenaika?
Keskipäivällä oli aikaa

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Tiikerit paratiisissa

Päivän mietelause.
Gå dit hjärtat leder dig

Millainen on parisuhteesi?
Sinä ja minä

Mitä elämä sinulle merkitsee?
Matkalla

Minkä neuvon tahtoisit antaa?
Gå inte ensam ut i natten

Miten tahtoisit kuolla?
Viisaudesta viisauteen

Mottosi?
Tässä ja nyt

-------

Ihan kivaa tämä! Siksi uskallan haastaa leikkiin Marie Elisabethin ja Piilomajan. Ihan en ole varma oletteko jo tämän leikkineetkin, ja jaksatteko yleensäkään tämmöisiä. Haastan kuitenkin.

Kävin New Yorkissa ja ostin teippiä

Takana turbulentti yölento ja viikko New Yorkissa. Matkaseurana aikoinaan Manhattanilla asunut tytär.

Asuimme titanicinaikaisessa hotellissa Hudsonjoen reunassa. (Hotellissa on aikoinaan majoitettu haaksirikossa eloonjääneitä.)

Löysimme torakan mutta emme luteita, vaikka niitäkin hotellissa kuulemma on. (Tytär luuli löytäneensä lutikanpuremia, mutta onneksi vain luuli.)

Kävelimme päivittäin noin maratonin. (Väittivät jalat).

Ihmettelimme herneenkokoisia (aitoja) timantteja paikallisten sormuksissa.

Söimme juustoja Central Parkissa ja istuskelimme eteläisen Manhattanin rennoissa kahviloissa ja pikkuravintoloissa. (Mainio tytär! Ilman häntä en olisi niitä löytänyt.)

Kolusimme Villagen ja Sohon putiikit ja Chelsean galleriat. (No, emme ihan kaikkia.)

Kävimme suremassa ja jättämässä haikeat jäähyväiset kaupungin parhaalle kirjakaupalle, joka on lopettamassa toimintansa. (On kuulemma jäämässä sähköisen kirjan alle.)

Ostin kaksi raitapaitaa, sini- ja punaraitaiset. Tyttären ostoksista en sano mitään. (Sen vain, että sai hämmästyksekseni matkalaukkunsa kiinni.)

Ja se teippi oli japanilaista maskeerausteippiä, kymmentä eri väriä!

Suunnittelen harjoittelevani viisasta näkemistä

Haluaisin mikroskooppisilmät, semmoiset, joilla näkee tarkasti olennaisen ja jättävät näkemättä turhan.
Turhaa vaan en pysty määrittelemään. Ihan liian usein turhaksi sanotaan tärkeää ja tärkeäksi turhaa.

Alan ymmärtää, että tärkeintä on usein se, minkä ohi kulkee nenä pystyssä tuhahdellen. Kaikki pieni kaunis, kaikki hiljainen, yksinkertainen, aito ja tosi.

Edessä intensiivinen viikko, jossa moni asia on suuri, ja todennäköinen liikkumiseni blogimaailmassa pieni. Ehkä sensijaan voisin harjoitella mikroskooppikatsetta.