Stressaavan jämpti putsi

Meillä on nyt niin siistiä että huh!
Mies pesi ikkunat ja parvekelasit ja jynssäsi parvekkeiden lattiat. Minä imuroin ja pyyhin ja puleerasin.
Kukat pääsivät suihkuun, ja osa talven yli pärjänneistä mårbackoista  tummansinisten orvokkien kavereiksi etelänpuoleisen parvekkeen terrakottaruukkuihin. Varjoisammalla parvekkeella kukkivat vielä helmihyasintit ja pienet pääsiäisliljat.

Kuljen melkein varpaillani ja katson murhaavasti lattialle eksyneitä leivänmuruja.
Jämptissä putsissa oleva idylli vähän stressaa. Uudet pölyt laskeutuvat ja elämä jättää jälkensä.
Ihmiselle ei ehkä ole hyväksi liika siisteys täydellisyydestä puhumattakaan.

Ajatukset menivät uusiksi

Jostain syystä olen aina ajatellut että ruusut kuuluu saada lahjana, että niitä ei voi ostaa itselleen, ja jos ostaa, se on hiukan noloa.
Olen ajatellut niinkin että ruusu on pönäkkä, tärkeilevä, ei omani ollenkaan.
Varsinkin kirkkaankeltainen ruusua olen pitänyt jonkinlaisena  symbolina kaikelle vulgäärille.
Samoin oransseja.

Sitten ajatukset menivät uusiksi.
Jonotin lähikaupan kassajonossa ja siinä jonottaessani nappasin kassan vieressä seisovasta ämpäristä kimpun oransseja reilun kaupan ruusuja.

Ovat kauniita.
Keltaisia en kyllä suostu ostamaan vieläkään.

Rooliasuja

Toissapäivänä Töölöntorilla seisoi joulupukki ja saman päivän iltana Tähtitorninmäellä neuvostoupseeri koppalakkeineen.
Rooliasuja?

Eilen kävin katsomassa Kristina från Duvemålan.
Huikea! Olen sanaton ja vieläkin itkettää.

Väliajalla katselin yleisöä. Kaikilla meilläkin rooliasut? Ehkä vaan lapset ovat ilman niitä.
Sitten muistin miltä lasten leikkipuistossa näyttää, pienet tytöt vaaleanpunaisissaan.

Carl, se rontti

En ollut varma tahdoinko nähdä Carl Larssonin näyttelyn, mutta tuntui että kuului tahtoa, tykätäkin.
Ajattelin että kyllä minä nämä tiedän, että olen nähnyt, lukenut, käynyt Larssonien kodissa Taalainmaalla ja vaikka mitä.
Ajattelin myös että vaikka Larssonin työt ovat kauniita ja taitavasti maalattuja, niiden kauneus ei kosketa vaan jää kellumaan pinnalle.

Tänään sitten kuitenkin menin.
Nyt sulattelen.
Huomaan, että päällimmäiseksi jäi Karin, taiteilijan taiteilijavaimo taiteilijan varjossa.
Etsin maalauksista hänen katsettaan mutta näin vain silmät. Jotenkin tyhjät.
Ainoa katse jonka näyttelyssä näin oli akvarellissa, jonka Carl Larsson oli maalannut omasta äidistään.

Juuri kun lähdin näyttelystä luin seinältä tekstin jonka mukaan Carl Larsson, se rontti, sanoo etteivät naiset sovellu taiteilijoiksi yhtä hyvin kuin miehet.

Empatia

Aamun lehdessä lukee, että norjan joukkomurhaaja kertoo olevansa empaattinen ihminen.
Ehkä jokainen ajattelee itsestään niin, vai onko joku joskus tavannut jonkun, joka kertoo olevansa epäempaattinen.
Muutkin kuin joukkomurhaaja voivat erehtyä karkeasti arvioidessaan empatiakykyään.

Kun elämä raapii ja tapahtuu asioita, joita ei toivonut tapahtuvaksi, saa samassa paketissa tilaisuuden nähdä naamioiden taakse.
Repeilevien naamioiden alla piilevä kateus muuttuu vahingoniloksi.
Naamareiden takaa saattaa paljastua myös sääli, mutta sääli ei ole synonyymi empatialle. Sääli tulee melkein aina yläviistosta .

Vain empatia asettuu rinnalle ja pysyy siinä.
Niin tekee myös rakkaus.

Hyvä Sylvi

Selailen lehtiä yhden kahvikupillisen juomiseen kuluvan ajan.
Nolostun. Kutistun ja muutun koulutytöksi jolle opetetaan miten asiat oikeasti ovat.

- Nyt on sallittua yhdistää kuoseja ja värejä.
- Kevään hiukset ovat vapaat ja lyhyet.
- Meikin ei nyt tarvitse olla hillitty.
- Kaikki helmanpituudet ovat nyt oikein.
- Nyt panostetaan pitsiin.

Voi hyvä Sylvi! Kenelle näitä kirjoitetaan? Kuka tätä tarvitsee?

Tahdon kansalaistottelemattomaksi

Mies siivoaa Sibeliuspuistoa. Ei työkseen vaan lystikseen.
Tulee sitten kotiin kuin kalamies, saaliistaan ylpeänä.
Säteilee: Taas kaksi isoa jätesäkillistä!

Minä en siivoa. Syytän selkää.

Naapurissakin asuu mies. Toisenlainen.
Nosti mekkalan kun joku talon asukkaista vapaaehtoisesti vähän siivosi taloyhtiön pihaa.
Marisi: Mitäs huoltoyhtiö sitten tekee jos asukkaat tekevät heidän työnsä.

Huomaan ettei uhmaikäni vielä ole ohi. Tahdon kansalaistottelemattomaksi, aloitteelliseksi edes.
Etsin selälle ystävällistä lajia.

Ryhti

Kolmosen ratikka ja harmaa aamu. Ihmiset kuin itsensä sisään lysähtäneinä. Ilmassa syvä kollektiivinen huokaus.

Seuraavalla pysäkillä kolmoseen nousee somalinainen.
Korvissa suuret korut, pään päällä paksusta kankaasta taitavasti sidottu turbaani, pitkä, kapea, punainen hame, kukallinen jakku, korkeakorkoiset nyörisaappaat.
Ryhti kuin kuningattarella.

Mistä ryhti tulee?
Ryhdistä voi lukea paljon ja ryhti kavaltaa kantajansa vaikka sillä yrittäisi huijata.
Monen ryhtiin on kirjoitettu kokonainen elämäntarina.
Ja mistä tulee rohkeus pukeutua ei vaan valtaväestöstä poiketen, vaan myös oman yhteisön sääntöjä uhmaten?

Olla hiljaa

Olen ehtinyt nähdä unia, muistaa ja ihmetellä.
Sitäkin, että on heitä, jotka humaltuvat omasta oikeassaolemisestaan, ja heitä, jotka eivät ole huomanneet että mitä voimakkaammin jotain asiaa vastustaa, sen suuremman huomion sille antaa.

Aika usein on viisasta olla hiljaa, miettiä miten saisi sytytetyksi pienen valon.

Mummonmuotoinen pääsiäinen

Pussillinen rairuohonsiemeniä tuotti muutaman surkuhupaisan vihreän haivenen.
Ei haittaa. Pärjään jopa ilman mämmiä ja pääsiäispupuja.
Lähdemme pääsiäisenviettoon Tallinnaan.

Tallinnassa räntää ja rankka viima pohjoisesta.
Pääsiäisestä ei tietoakaan.
Ortodoksinen pääsiäinen ja ihanista ihanin pääsiäisyönpalvelus ovatkin vasta viikon kuluttua, protestanttisesta ei merkkejä edes kaupallisuuden vertaa.

Kävelen vähän apeana vanhankaupungin kaduilla.
Sitten pääsiäinen yllättää, kävelee vastaani räntäsateessa kahden mummon muotoisena.
Hassut myssyt, paksut, kuluneet palttoot, pitkät hameet ja käsivarrella keikkuvat suuret veskat.
Perusmummoja?
Ei. Nämä kaksi ovat kauneinta, mitä olen pääsiäistä etsiessäni nähnyt.
Juttelevat iloisesti, katsovat kauniisti. Missään ei näy sitä katkeruutta, jota täällä näkee niin monilla mummonkasvoilla, historianviiltämillä, siperiankoskettamilla.
En usko että erehdyn kun uskon, että vastaani käveli ystävyys, luottamus, ehkä anteeksiantaminenkin.

Nämä mummot eivät jätä minua rauhaan ja se tuntuu hyvältä.

Lohdutus

Lohdutus on kaunis sana ja lohduttaminen kaunista mutta vaikeaa.

Kun suru tulee lähelle ja koskettaa lohduttajaakin, menettävät sanat merkityksensä.
Voi vain olla lähellä, kuunnella.

On hiljainen olo.