Opettelen vapautta

Äkkiä minulla on aikaa ja vapaus. En enää muista miltä ne tuntuvat ja miten niitä käytetään.
Vuodenmittainen pestini lapsenlapsemme päivähoitajana päättyy, kun hän maanantaina menee päiväkotiin.

Eilen viimeinen leikkipuistoaamu, viimeiset päiväunet kodissamme.
Tietysti niitä tulee vieläkin, mutta ei enää päivittäisinä rutiineina. Vastaisuudessa aijon keskittyä lähinnä  rakastamiseen. Tahdon kyllästää lapsen saduilla, elämän kauneudella ja letuilla.

Olen ollut onnellinen tästä hoitovuodesta. Onnellinen ja väsynyt.
Lapsi on harvinaisen vilkas tapaus, perässä on juostu.
Olen oppinut huomaamaan senkin, etten enää ole kolmekymppinen, jolla on kolmekymppisen voimavarat.

Nyt opettelen vapauttani. Melkein arastelen sen ihanaa paljoutta. Mietin suuntiani.

En säilö enää

Nyt on säilöntäaika, huusi marjanmyyjä kun kuljin ohi. Ei tiennyt, että olen toivoton tapaus. En säilö enää.

Oli aika, jolloin minulla oli puutarha, marjastressi ja omenastressi.
Poimin, pilkoin, muusasin, pakastin. Viikkokaupalla joka syksy. Sitten tuputin perheelle pitkin talvea.
Nyt syömme marjat heti. Sellaisenaan. En tuputa enää.

Kun tänään ohitin marjakauppiaan, tunsin luullakseni samaa kuin murrosikäinen, joka on vapautunut liiasta holhouksesta. Sitäpaitsi virnuilen hänen mainoskylttinsä tahattomalle huumorille vaikka ei ehkä pitäisi kun se on aika usein valitettavan totta.

Sängyn alla jalkapallo

Meillä on vaikeastipestävät ikkunat ja lähes mahdottomat parvekelasit. Onneksi on myös mies, joka pesee ne mielellään.
Sekin on onneksi, että meillä on suunnilleen samanlainen käsitys siitä mikä on riittävän puhdasta, täydellisen puhtaiksi näitä ei saa.

Tänään ehdin uskoa hetken, että täydellisyys on lähellä. Ikkunat ja parvekelasit kiilsivät vastapestyinä, kaikki paikat imuroituina.

Sitten kyläili koiranpentu. Sukelsi salamana juuri-imuroidun sängyn alle ja palasi näkyviin saaliinaan keväästä asti kadoksissa ollut jalkapallo. (Sängynalusta on imuroitu joka viikko.)
Tämä on helpottavaa, täydellisyys ei sitä olisi.

Kohtalainen perustolkku

Suomalaiset ovat kuulemma kunnostautuneet keskusteluntutkimuksessa.
En ole tiennyt että semmoista on olemassakaan, saati että kyseessä on vakavastiotettava tutkimuskohde.

Kiinnostun. Oikeastaan olen aina ollut kiinnostunut tästä, en vaan ole tiennyt että kiinnostukseni kohteella on nimi.
Arjen kohtaamiset, puheen vastavuoroisuus, rupattelu kuin palikkaleikki, tarinat, juorut, katkerat vihjailut, valheet.
Kaikkein kiinnostavinta ehkä se, mitä sanotaan kun ei sanota.
Ilmeet, eleet.

Jokainen meistä, kielitaidottominkin, puhuu useaa kieltä.
Ystävälle yhtä, vihamiehelle toista, lapselle, puolitutulle, vanhukselle, hankalalle, fiksulle, eri kieltä jokaiselle.
Jos ei pysty varioimaan puhettaan, saattaa tulla paljastaneeksi puutteita eläytymiskyvyssään. Samoin, jos ei pysty kuuntelemaan.

Hyvät keskustelut, joskus keskinkertaisetkin, ovat rikkautta.
Kevytkeskustelut sopivasti annosteltuina ehkä myös. (Itse tahdon annokset melko pieninä.)

Sitten on sanoja.jotka haavoittavat. Tahallisesti haavoittavaksi sylkäistyt, tai ne, joita puhuja ei aavista satuttaviksi. Melkein julminta myrkyllinen vaikeneminen.
Onneksi on myös parantavia sanoja, parantavaa hiljaisuuttakin.

Toivon, että omassa puheessani olisi edes kohtalainen perustolkku ja tarvittaessa pyöristetyt kulmat.
---
Kuvassa fragmentti Simon Evansin kollaasista 300 Secrets.

Haltioituminen

Ihmisen haltioituminen, lähes päätön ihastuminen ja kiinnostus jostakin, on rikkautta.
Jos ei ryhdy kateelliseksi, rikkaudesta saa osansa myös se, joka seuraa sitä läheltä. Se tarttuu.

Lapset ovat haltioitumisen mestareita. Toistavat piirroksissaan ja puheissaan kiinnostuksensa kohteita kunnes kiinostus on tehnyt tehtävänsä ja antaa tilaa uudelle.
Jos lapsiltamme kysyttäisiin mihin minä olen humpsahtanut, mainitsisivat todennäköisesti kirjat, kukat, kahvin, mustat poolot ja raidalliset paidat. Ei suurta eikä vaikuttavaa, mutta ihania asioita jokainen noista.

Jos ei uskalla haltioitua, ei uneksia, tuskin pettyykään, mutta tasaisenharmaa turvallisuus näivettää.
Sekin tarttuu.

En usko, että pettyminen on vaarallista.
Rehellinen itku on arvokasta. Parhaimmillaan se puhkoo paiseita, parantaa ja pesee tilaa uudelle.

Veljeni ampui Bobrikoffin

Aamukahvia juodessani nokin uutisia. Kahvi piristää, uutiset eivät.

Kahvin jälkeen liikenteeseen.
Eduskuntatalon lähistöllä seisoo joukko nuoria osoittamassa mieltään. En ehdi nähdä mistä kyse, mutta huomaan ajattelevani että hyvä.
Sitten kerron itselleni että olen pöhkö. Pitäisi sentään tietää mistä kyse jos kerran sanoo sitä hyväksi.

Hyvää tässä on kai ainakin se, että mieltään osoittavat nuoret uskovat voivansa vaikuttaa.
Itse ajattelen liian usein etten voi.

Ehkä jokainen voi, eikä mielenosoitus onneksi ole ainoa tapa vaikuttaa, mutta ei välttämättä huonokaan.
Välttämättä ei edes nuorten hommaa.

Taiteilija Sigrid Schaumann osallistui yli yhdeksänkymmenvuotiaana Vietnamin sotaa vastustavaan mielenosoitukseen. Poliisi otti asiakseen kuulustella tempaukseen osallistuneita. Sigrid Schaumannilta kysyttiin onko hän ennenkin ollut tekemisissä poliisin kanssa, ja kuulusteltava vastasi: "Kyllä olen, silloin kun veljeni ampui Bobrikoffin."

Porukat

Torilla jossa käyn, tai jonka ainakin ohitan päivittäin, kokoontuu toriparlamentti. Noin kymmenen noin viisikymmenvuotiasta rennontyylikästä miestä istuu puhumassa maailmaan tolkkua. Joka päivä.

Myös naapurillani on porukka. 90-vuotias muusikko tapaa orkesterikundejaan rantakahvilassa "poikien keskiviikkokahveilla". Välillä roudaavat soittovehkeensä milloin millekin keikalle.

Itse kuuluin kauan sitten naisten torstaikahvijoukkueeseen. Sitten tuli muuttoja ja muuttumisia, enkä tiedä mitä kahvikavereilleni, yhtä uskollista ystävää lukuunottamatta, nykyään kuuluu.

Pakko sanoa: Olen vähän kateellinen noille äijäporukoille. Sanon äijä, koska se on minusta kaunis ominaisuus ja nimenomaan adjektiivi.
Kaipaan omaa kahviporukkaa, jossa naispuoliset äijät puhuisivat omia tärkeitään.

Uusi

Uusi tulee harvoin täytenä yllätyksenä.
Kypsyy salaa, hiipii lähemmäs, ei melua.  Antaa itsestään hiljaisia merkkejä, yllätyksiä nekin, mutta niin huomaamattomia, että vain uuteen valmis ne huomaa tai uskaltaa huomata.

Uuden mukana tulee melkein aina mahdollisuus valita. Jotain on usein valittava pois jos tahtoo tilaa uudelle.

Elokuuhun on mahtunut paljon ystävien kuuntelua, oman kellon ja kalenterin ihmettelemistä, karttoja, manuaaleja. Hyvän odottamista. Hyvään uskomista. Sitäkin, ettei aina voi valita, ja että joskus on valittava kahdesta pahasta pienempi.

Suren kukkajuttuja

Lähitorini paras kukkakoju ei ilmestynyt paikalleen talven jälkeen. Vieläkin katson joka kerta torille mennessäni josko se sittenkin olisi siellä.

Suren kukkajuttuja muutenkin. Kaipaan suuria, ruokkoamattomia yhden lajin kukkapuntteja, joita itse sai putsata ja leikellä maljakkokuntoon. Tiedän, että marketit myyvät ruusukimppuja ja loppusyksyllä toivottavasti taas tulppaaneita, mutta pelkään, että nekin pian korvataan sidotuilla, usein toivottoman rumilla sekakimpuilla.

Siis kyllä. Kukatkin voivat olla rumia. Rumasti sidottu, rumasti yhdistetty sekakimppu on todellakin surullisen ruma. Niitä näkee yhä useammin jopa toreilla.

Tänä kesänä etsin turhaan kehäkukkia. Muutaman kyllä näin, mutta ne surivat olemassaoloaan sekakimppujen sekamelskassa. Sama kohtalo näytti kohdanneen tuoksuherneitä ja pioneita.

En tarkoita, että kukkien yhdistely aina olisi epäonnistunutta. En myöskään välttämättä kaipaa tukkupunttej (tykkäisin kyllä). Usein yksikin kukka on kaunis ihan sellaisenaan.
Silti tahtoisin takaisin toreilla myytävät kohtuusuuret ja kohtuuhintaiset kukkapuntit.

Oleskelu

Sattuma kuljetti käteeni Kansaneläkelaitoksen lomakkeen, jossa tiedustellaan ulkomailla tilapäisesti asuvan oleskelun syitä. Ymmärrän, ettei lomakkeeseen olisi ollut helppoa löytää kattavampaa ilmaisua, mutta oleskelu on sanana niin herkullinen, että minussa käynnistyi ajatusketju.

Miten oleskellaan? Suorittaako ulkomailla opiskeleva tai työskentelevä oleskelua? Entä vieraisiin kulttuureihin ja erilaiseen elämänmenoon tutustuva, hiki tukassa tarpova reppureissulainen?

Pelkään, että oleskelu on aliarvostettua puuhaa, melkein laiskotteluun verrattavaa.
Missä menee oleskelun ja puuhastelun raja, entä mikä on työntekoa?

Muuttuuko leipominen huvista työksi vasta kun siitä saa palkkaa? Ja loppuuko huvi siihen?
Kumpi on enemmän työtä, kirjan lukeminen vai käsityön tekeminen?
Miksi Suomessa on olohuone, kun taas englanninkielisessä maailmassa on elämishuone tai Ruotsissa arkihuone.
Ihan vaan ihmettelen.

Ajattelutyöläinen voi työskennellä riippukeinussa silmät suljettuina.
Joku löytää ongelmien ratkaisut nukkuessaan.
Luova työ vaatii oman sisimmän kuuntelua, ympärilläolevan havainnointia, usein istuskelua, katselua.
Eläkeläinen hoitaa ainakin yhden mummon tai papan, jos hoitaa itsensä.

Oleskelu ei ole ollenkaan helppoa.
Olen kamalan huono oleskelija.

Nolo

Jos on oppinut katsomaan itseään ankarasti tulee helposti nolo olo.
Usein syystäkin.

Kellokaupassa kauhistelin mielestäni ruman kellon mauttomuutta kunnes myyjä nykäisi ylös hihansa. Hänellä oli täsmälleen samanlainen kello.

Naapurin ulkoiluttaessa uutta kotieläintään olin hilkulla kysäistä onko se koira vai kissa.

Luontaisesti pullea tuttava oli viimeisillään raskaana enkä ollut huomannut mitään. En myöskään osannut piiloittaa hämmästystäni, kun hän kertoi jäävänsä äitiyslomalle.

Tämmöinen on kuitenkin pikkupipanaa verrattuna kaiken sen nolon rinnalla, jota on tullut sanoneeksi tai tehneeksi milloin minkäkin asenteen alkuhämärässä.

Jossain vaiheessa on kuitenkin pakko opetella antamaan anteeksi itselleen.
Ja murrosikäisten lasten vanhemmilla on suorastaan velvollisuus olla noloja tapauksia.

Liityin laumaan

Äitini oli jotenkin nuorempi kuin minä. Huiteli vinttikoiran kanssa kymmenen kilometrin lenkkejä vielä viittä vaille kahdeksankymppisenä ja kammosi kaikenlaista laumasieluisuutta.
Ei todellakaan miettinyt mitä muut siitä tai tästä sanoisivat tai mitä tekisivät.

Kasvatti siihen myös minut, ja kauan luulin, että onnistui.
Mutta ei.

Viimeksi eilen liityin laumaan ja lähdin ylittämään katua vilkaisematta liikennevaloja. Ajattelin ettei tässä mitään autoja voi tulla kun kaikki muutkin nyt kävelevät. Tällä kertaa lauma onneksi oli oikeassa.
Harvoin on.

Jonkinlainen laumantarve meissä kaikissa ehkä on. Ympäröimme itsemme merkeillä jotta meidät tunnistettaisiin haluamaamme laumaan kuuluviksi. Tunnistamme myös muiden merkit.
Minkälaista olisi täydellinen vapaus?

Ps. Keskimmäisessä kuvassa fragmentti Simon Evansin kollaasista 300 Secrets

Kiitos merciful

Pudotin lantin kadulle polvistuneen romaanin pahvimukiin.
En tee niin kovinkaan usein sillä olen epävarma onko lantin antamisesta enemmän haittaa kuin apua, nyt vaan tuntui, että oli oikein antaa.

Kiitos merciful, sanoi romaani, ja minulle tuli niin vaikea olo, etten pystynyt edes katsomaan häntä silmiin.
Tässä ei todellakaan ollut kyse armollisuudesta, ehkä enemmänkin kaupanteosta.
Ostinko lantillani itselleni palasen hyvää omaatuntoa vai maksoinko romaanille siitä, että hän oli konkreettisena muistutuksena toisenlaisesta todellisuudesta.

Armollisuus astuu kuvaan, ainakin minun kohdallani, vasta sitten kun en haudo kostoa vaikka joku on satuttanut minua pahasti, vielä suurempi armeliaisuus silloin jos voin toivoa satuttajalle hyvää.
Siitä ainakin olen varma, ettei armollisuudella ole mitään tekemistä nirppanokkaisen suvaitsevaisuuden kanssa.