Kirje

Koska viimeksi saitte vanhanaikaisen, paperille käsinkirjoitetun kirjeen?
Itse en juuri muistaisi, jollei minulla olisi ystävää, joka lähettää niitä.
Vastaanotan ihanuuksia, kauniilla käsialalla kirjoitettuja viisaita sanoja, ja kauneus alkaa jo kirjekuorista, jotka on kuvitettu maalauksin, lehtileikkein tai valokuvin, samoin kuin itse kirjeet.

Kauniita kirjeitä lähettävä ystäväni lähettää toki myös sähköpostia, mutta ei luovu paperisista, koska oppi jo lapsena antamaan niille erityisen arvon.
Hänen äitinsä säästi viikon aikana tulleet kirjeet kaapin päällä näkyvissä, ja avasi ne vasta lauantaisin kun  koti oli siivottu ja tuore pulla tuoksui.

Ystäväni itse kertoi, kuinka hän nuorena tyttönä sai hartaasti odottamansa rakkauskirjeen, mutta ei suinkaan avannut sitä heti.
Haki pihalta kukkia, kattoi itselleen kauniin kahvitarjottimen, asetti avaamattoman kirjekuoren nojaamaan kukkamaljakkoon, Sytytti kynttilän, nautti kahvinsa hitaasti.
Sitten avasi kirjeen.

Kävelen sateisia katuja

Sanon usein: Ihanaa, ettei minun tarvitse tietää.  Eikä nähdä, ei kokea.
Siis milloin mitäkin.
Ei kaikkia latuja tarvitse hiihtää, ei kaikkia mäkiä kiivetä.
Ei edes googlata kaikkea.

Ei tietämättä jättäminen , tietämisen rajoittaminen tai arvailusta ja luulemisesta luopuminen välttämättä kavenna elämää.
Usein kyllä rauhoittaa.

Siinä missä suostun tietämään vähemmän haluaisin kyllä ymmärtää paremmin ja syvemmin.
Varsinkin sen tahtoisin ymmärtää, mitä oikein tarvitsisi tietää.
Sitten kävelen sateisia katuja, katselen. Ihan vaan katselen.

Riipun

Ajattelen, että riippuvuudet syntyvät niin, että oikeutettua tarvetta aletaan tyydyttää väärin eväin.
Surullinen syö suruunsa ylenmäärin suklaata, toinen syö muuten vaan yli rajojensa, joku juo liikaa, joku roikkuu toivottomassa ihmissuhteessa.

Jos riippuvuus on sitä, ettei voi elää ilman jotain määrättyä juttua, olen kolminkertaisesti riippuvainen.
Näissä roikun:

Kahvi.
Vieroitusoireet ovat julmat, ja kerran karkasin kaksi tuntia synnytyksen jälkeen sairaalan kahvioon kun en kehdannut tunnustaa henkilökunnalle, että kahvia on saatava nyt ja heti.

Kirjat ja lehdet.
Yksi surullisimmista matkoistani taisi olla se, jolloin olin unohtanut kirjat kotiin, eikä kohdemaassa ollut saatavilla mitään luettavaa kielillä, joista olisin saanut edes vähän tolkkua.

Leikkokukat.
Tuhlaan niihin. Hoivaan kuihtuvan syklaamin viimeistäkin nuppua kuin vauvaa, ja tulen lapsellisen onnelliseksi kun syksyn ensimmäiset tulppaanit tulevat kauppoihin. Tänään tulivat!

Sitten sopii kysyä, mikä on se oikeutettu tarve, joka riippumisteni takana piileskelee.

Mennä ja meinata

Aina ei mene niinkuin meinataan.
Menin Tukholmaan.
Meinasin kävellä kaikki rakkaat kadut ja nähdä kaiken tärkeän.
Nyt näin myös ensiapupoliklinikan.

Kun istuu odotushuoneessa neljä ja puoli tuntia ehtii keksiä kaikenlaisia diagnooseja ja selityksiä sille, miksi jokainen askel yllättäen oli pelkkää tuskaa.
Lääkäri keksi vielä paremmin: olin kehitellyt jalkapalloilijoille tyypillisen lihasrevähtymän.
Oloni muuttui heti sporttiseksi. Yhtään ei haitannut, etten koskaan ole pelannut jalkapalloa.

Loppumatka sujui kipulääkkeen terästämänä kahviloissa istuskellen eikä se ollut kovinkaan säälittävää. Kahviloissa näkee kaikenlaista kiinnostavaa, ja kotimatkalla huomasin, että horisontti pysyy aina suorassa.

Hetken pörhistelin

Luin jostain, että ihminen valehtelee keskimäärin kahdeksan kertaa päivässä.
Hetken pörhistelen höyheniäni: Minä en ainakaan!
Luin lisää. Yleisin valhe on kuulemma jotain tyyliin: Oli hauska tavata! Juu kiitos, ihan hyvää kuuluu.
Muutun vähän vähemmän pörheäksi.

Kyllä näitä helposti kahdeksan kertyy, falskeja kohteliaisuusvalheita.
Neljännesvalheita, puolivalheita.
Ihan erikseen ovat he, jotka keksivät huvikseen silkkaa soopaa, ja joille aina sattuu ja tapahtuu mitä kummallisempia asioita.
Missä menee raja kohteliaisuuden ja täyden totuuden välillä?

Kyytiä pöydälle

Meillä on pöytäongelma.
Istumme ahtaasti koska pitkä pöytä ei mahdu sille suunniteltuun tilaan koko pituudessaan. Semmoinen on surullista, koska pöydän ympärille pitää mahtua paljon hyvää tapahtumista. Keskusteluja kolmella kielellä, lehdenlukua, lapsenlapsen vahaliidut ja piirustuspaperit, kukkia, kynttilöitä, kirjoja. Ja ruokaa usein vähintään  kymmenelle syöjälle.

Nyt huushollin järjestys menee uusiksi.
Pöytä saa kyydin olohuoneeseen, jossa sen voi avata koko pituuteensa, ja ympärille mahtuu, voi ihanuutta, 14 tuolia!
Olohuoneen mööpeleistä osa siirtyy ruokapöydän entiselle paikalle.
Hölmöä, ettemme keksineet tätä jo kauan sitten.

Kadunkulmassa itkee mies

Nuori mies ja nainen kadunkulmassa keskellä iltapäivän ruuhkaa.
Mies itkee. Kyyneleet valuvat valtoiminaan ja hartiat tärisevät itkun ravistelemina.
Nainen katsoo. Ilman ilmettä, ilman sanoja.
Ehkä sanoi jo. Kertoi ehkä, ettei halua jatkaa enää, että tästä kadunkulmasta on lähdettävä eri suuntiin.

Toivon, että elämä säästäisi itkevän tyhjällälohduttelijoilta. Lähettäisi lohduttajan, semmoisen, joka sanoisi: Itke itkusi valmiiksi asti, mutta itsesääliä varo.
Valmiiksi itkettyjen itkujen takana odottaa mahdollisuus nähdä uudella tavalla.

Kesä meni kompostiin

Minulla on purkit täynnä pelarkuunin oksia ja nuppuja.
Parvekkeen kesä loppui, kesäkukat saivat kyydin kompostiin, vain nämä parvekeelta napsimani saivat hetken lisäaikaa.
Tunnen itseni roistoksi.

Puolitoistavuotias taapero laulaa rattaissa Tip tap tip tap, ja minä löysin varastosta tyttären ensimmäiset kengät.
Epäilen ettei hänellä noiden jälkeen ole koskaan ollut yhtä tyylikkäitä.

Pieniä hyviä asioita

Liikennevalot puhkovat reikiä harmaaseen aamuun.
Parkkeeraan paikkaan johon ei saisi.
Kirkossa pieni tyttö kantaa valoa, ja toinen pieni innostuu tanssimaan vaaleanpunainen mekko liehuen.

Katson vahvan näyttelyn, ja sen värit jatkuvat ulkona.
Asfaltin reunassa kukkii yksinäinen voikukka. Ei kysy saako kukkia marraskuussa.

Syöpä sielussa

Kateus, katkeruus ja vahingonilo ovat melko käyttökelvottomia.
Kelpaavat korkeintaan tuhoamiseen.
Nakertavat sielua ja ystävyyttä kuin syöpä.

Voi sitä kaivata jotain, mitä muilla näkee. Voi haaveilla samasta, eikä se välttämättä ole kateutta.
Luulen, että kateus alkaa siitä, että ei halua, että toisella on sitä hyvää, mitä vailla itse tuntee olevansa.
Surullisinta on, jos haluaa toiselta pois sen, mitä itsellä kuitenkin jo on.

Se hyöty kateudesta, katkeruudesta ja vahingonilosta ehkä sittenkin on, että niitä voi tutkia jos niitä itsessään havaitsee.
Ja kun tutkii, voi löytää yllätyksiä.

Marraskuu

Kaipaan maalle marraskuussa.
Oikeastaan vain marraskuussa, mutta vuosi vuodelta yhä enemmän.

Marraskuuta ei voi rakastaa niin kuin rakastetaan kevättä.
Ei ilmapalloilla, ei torvisoitolla vaan hiipien ja kuiskaten.

Jos olisin depressiivinen tapaus ymmärtäisin rakkauteni marraskuuhun.
En ole.
En siis ymmärrä. Ihan vaan nautin.