keskiviikko 29. helmikuuta 2012
Hetki ennen hunajansyöntiä
Happaminkaan vuodenaikapessimisti ei voi enää väittää, ettei kevät olisi ihan tässä, kulman takana.
Minulla nämä vuodenajat ovat herkästi aikaansa edellä, olen viettänyt kevättä jo monta viikkoa.
Eilen kyllä meinasi usko kevääseen mennä, ja helmikuu, pitkä, harmaa pötkö joutaa menemään nyt.
Nalle Puh tiesi että vaikka hunajan syöminen on ihanaa, niin hetki ennen juuri sitä hetkeä on vielä ihanampi.
Minusta sama pätee kevääseen, ja juuri nyt on se hetki.
sunnuntai 26. helmikuuta 2012
Prinsessatauti
Liikkeellä prinsessatautia. Oireet hauskat.
Vähemmän rojalistisessa prinsessataudissa on toisenlaiset oireet. Hauskat ehkä vain aluksi, ja herne löytyy jo ensimmäisen patjan alta.
Tämän sortin prinsessa juoksuttaa itseään hemmotteluhoidosta toiseen ja haalii hyvää suurina annoksina hokien: Koska olen sen arvoinen.
Eikä mikään riitä jos ravitsee itseään sillä mikä ei ravitse.
Jokaiselle tekee välillä hyvää olla vähän prinsessa, enkä tarkoita, etteikö pieni hemmottelu välillä olisi ihanaa ja tarpeenkin, mutta hemmottelusta voi helposti tulla ähky, pahimmassa tapauksessa hemmottelubulimia.
En tunnista olevani prinsessa mutta oireita prinsessataudista on.
En suostu ostamaan muovipussiin pakattua leipää, en kiiltäviä sukkahousuja, enkä kevyttuotteita.
Kahvia en millään tahtoisi juoda pahvimukista.
keskiviikko 22. helmikuuta 2012
Kuka sanoo, ketä kuuntelee
Kannattaa olla hereillä kun uusi hyvä alkaa tapahtua.
On hyvä pitää silmät auki kun arkeen tupsahtaa odottamaton ihanuus.
Kun nuput aukeavat niitä on viisainta kohdella varovasti.
Tämmöistä mietin, ja sitten tuli postista ystävän lähettämä viesti:
Ei onnistu, sanoi Epäilys.
Vaarallista, sanoi Pelko
Tarpeetonta, sanoi Järki
Tee se kuitenkin, sanoi Sydän
maanantai 20. helmikuuta 2012
Etteivät linnut putoilisi oksiltaan
Rouva Kameleontti ilahdutti tunnustuksella, joka on tarkoitettu pienten, alle 200:n lukijan blogeille.
Kiitos Kameleontti!
Kun mietin kenelle itse antaisin tunnustuksen, huomasin ajattelevani kannustamista ja tunnustuksen antamista noin yleensäkin.
Mieleeni tuli henkilöitä tuttavapiiristäni. Joillekin kannustaminen ja rohkaisu, kiitämällä ilahduttaminen ja yleinen positiivisen huomion antaminen on luontevaa ja itsestäänselvää, ja kun on ollut hetken heidän seurassaan, huomaa saaneensa voimia ja iloa. On myös heidän vastakohtiaan, heitä, joiden seurassa kukat kuihtuvat ja linnut putoilevat oksiltaan.
Kukaan tuskin menee pilalle kiittämisestä, mutta kiittäminen on taito, jonka voi menettää tai opetella.
Sitten istun itse tässä ja juuri nyt sormi suussa miettien kenelle antaisin tunnustuksen eteenpäin.
Ei se kuulkaa niin helppoa olekaan!
Sitten rentoudun, eihän tunnustuksen jakaminen ole suoritus, jossa pitäisi osua täsmälleen oikeaan ja parhaaseen.
Siis tässä:
Jaana ja Katriina.
Olisi monta muutakin. Vaikka kuinka monta!
sunnuntai 19. helmikuuta 2012
Kukallinen huivi
Kirjakaupan myyjällä mustat vaatteet ja suuri, kukallinen huivi löysästi hartioille solmittuna.
Minulla ei muistaakseni ole koskaan ollut mitään kukallista, enkä ole kukallisesta tykännyt, mutta äkkiä vaan huomasin haluavani kukallisen huivin, mieluiten juuri samanlaisen kuin kirjakaupan myyjällä.
En tarvitse huivia. Minulla on jo. Monta. Uusimpana joukossa jouluna saamani kaunis musta pashmina.
Nyt kuitenkin himoitsen kukallista.
Keskustelen itseni kanssa, kuulustelen, kovistelen.
Mistä tulee tämmöinen huivihimo?
Voiko pukeutuminen olla muutakin kuin välttämättömän ja konkreettisen tarpeen täyttämistä?
Mikä sitä välttämätöntä lopultakaan on?
Voisinko ajatella huivia taideteoksena, jolla ilahdutan itseni lisäksi muita samoin kuin kirjakaupan myyjä ilahdutti olemuksellaan minua?
Aavistan, että kohta minulla on kukallinen huivi ja hiukan huono omatunto.
keskiviikko 15. helmikuuta 2012
Istua sievästi
Selasin läpi pinkan vanhoja aikakausilehtiä, vanhimmat vuodelta 1933, uusimmat 60-luvulta.
Opin, että neitosten tulee istua sievästi, ja että kelpo äiti huolehtii siitä, että lapsilla on koulumatkalla mukanaan muutama terveellinen sisupastilli, koska ne suojelevat lapsia vaarallisilta taudeilta.
Lehdet opettivat myös, että naisen tulee suhtautua viisaasti vahvempaan sukupuoleen, ja että nainen silloin saattaa saada parhaassa tapauksessa sangen siedettävän elämän.
Senkin opin, että ihminen vapautuu synkkämielisyydestä jos vain pääsee maaseudun terveyttä edistävien töiden pariin, pois kaupunkielämän turmiollisuudesta.
Naivia asenteellisuutta, mustavalkoista, patriarkaalisuutta ja taustalla sääty-yhteiskunta.
Mutta samana päivänä törmäsin toisenlaiseen asenteellisuuteen ja naiviuteen tuoreessa päivälehdessä.
Suomalainen talousguru laukoi estottomasti, että ihmisen oman edun tavoittelu on kaiken kehityksen edellytys, ja että syrjäytynyt saa syyttää syrjäytymisestä itseään.
Vaikka vanhojen lehtien ajatusmaailma hymyilytti ja ärsyttikin, häikäilemätön oman edun tavoittelu siitä puuttui.
Myös talousgurujen sopisi istua sievästi.
maanantai 13. helmikuuta 2012
Avainsanat
Sanoilla voi luoda maailmoja ja tuhota niitä.
Voi parantaa, nostaa, voi painaa alas ja repiä rikki.
Jos muistelee, löytää avainsanoja, elämään voimakkaasti, ehkä ratkaisevastikin vaikuttaneita.
Hyvät sanat olivat kuin peili, josta näki itsessään sellaista hyvää, jonka olemassaolosta ei muuten olisi tiennyt.
Pahat sanat jättivät arpia, jotka aristavat vuosienkin jälkeen, ja joiden suojaksi on pahimmassa tapauksessa rakentanut raskaan, vinoon vetävän panssarin.
Omalle kohdalle osuneita avainsanoja ei välttämättä tunnista heti, mutta uskon, että niitä kannattaa kuulostella.
Sanojalla, meillä jokaisella, on hirmuinen vastuu siitä, mitä suustaan tulee päästäneeksi.
perjantai 10. helmikuuta 2012
Tärkeä ja tärkein
Pieni sylissäni kuumeen uuvuttamana. Ei jaksanut leikkiä, ei syödä.
Silittelin untuvaista tukkaa, kuuntelimme hiljaista musiikkia, viimein nukahti kuuma poski omaani vasten.
Tiesin, mitään tärkeämpää en voisi tehdä juuri nyt.
Voiko ihminen muutenkaan tehdä mitään tärkeämpää?
Ajattelin aikoja, jolloin omat lapsemme olivat pieniä. Liian usein luulin tärkeiksi asioita, jotka olisivat voineet odottaa tai jäädä kokonaan.
Jos nyt saisin takaisin ne vuodet, istuisin lapset sylissä ja varmaan silittelisin pienet päät kaljuiksi.
Mikä siis on tärkeää, tärkeintä?
Entä jo ei lapsia tai lapsenlapsia ole?
Entä jos erehtyy elämään vain lapsien kautta?
Tärkeällä on taatusti monta mallia, ja tärkeää ei ole aina helppo erottaa tärkeimmästä.
Voiko olla niin, että tärkein löytyy kun on täysillä läsnä siinä, mikä on lähinnä juuri nyt?
keskiviikko 8. helmikuuta 2012
Huonosti pelätty
Tapasin entisen koulukaverin. Muistelimme.
Kaveri muisteli opettajaa jota kertoi pelänneensä, ja jota tiesi monen muunkin pelänneen.
Jostain syystä omat muistoni olivat erilaisia, tykkäsin tuosta opettajasta ja hänen tunneistaan.
Mietin olenko koskaan kunnolla pelännyt ketään. Todennäköisesti en.
En ole hippuakaan huimapää. Pelkään asioita ja ilmiöitä, ja jos ihmiselle normaalisti kuuluu jokunen seikkailugeeni, olen mutaatio.
Mutta ihmisiä en pelkää, eikä sellainen pelkäämättömyys välttämättä ole viisasta.
Tiedän tavanneeni moniakin, joita olisi kannattanut pelätä.
maanantai 6. helmikuuta 2012
Heikkona helmihyasintteihin
Etsin kevättä. Silmät ja korvat keräävät pieniäkin kevään merkkejä. Pidän kiinni löytämästäni, lämmittelen siinä.
Jo pelkkä sana kevät tekee iloiseksi.
Ja helmihyasintit.
Ja tulppaanit, valkoiset varsinkin.
Talven yli kituutelleet ruipelot mårbackareppanat ovat heränneet, tekevät uusia pieniä lehtiä.
Mutta sekin on kevättä, että huomaa miten pölyinen limoviikuna on.
Jotenkin vaan ei haittaa.
perjantai 3. helmikuuta 2012
Ihanaa
Aamuyöllä kiipesin pöydälle.
En tanssinut vaan kiskoin irti palovaroittimen, joka kiljui desibelit täysillä patterin loppumista.
Ei olisi kannattanut virnuilla viikko sitten.
Saimme silloin kutsun juhliin, ja kutsun alle oli präntätty ps: Onko palovaroittimet testattu?
Aikaisesta aamujumpasta huolimatta päivästä tuli hyvä.
Kun pääsee pöydältä takaisin vielä lämpimään sänkyyn, ja nukkuu uudet unet, tai kun tulee kotiin pakkasesta ja viimasta, ehtii huokailla muutaman ylimääräisen kerran: Ihanaa.
Sekin oli ihanaa, että baristan capuccinokuppiini loihtima maitovaahtosydän ei hävinnyt minnekään, vaikka kuppi muuten oli jo tyhjä.
ps. Onko palovaroittimet testattu?
keskiviikko 1. helmikuuta 2012
Varjot
Helmikuinen aurinko.
Unessa aurinko paistoi silmiini, häikäisi, ja edessä istuva tuttava oli muuttunut varjoksi.
Ruotsalainen naistenlehti julistaa kannessaan kertovansa kaiken, mitä meidän tulee tietää prinsessa Victorian synnytyksestä. En häikäisty vaan tunnen tasavaltalaisen ylpeyttä kunnes näen suomalaislehden etusivun, jossa presidenttikandidaatin äiti paljastaa: "Pekka söi vain perunaa".
Mitä meidän oikeasti tarvitsee tietää, mitä lukea, mitä kuunnella?
Miten päin on asetuttava valoon, että varjot menisivät oikein.
Minulle tulee vieläkin tahmea olo kun muistan tilanteita joissa, kohteliaisuudesta muka, jäin kuuntelemaan katkeria, pahaasuovia juoruja. Tarttuivat kuin liisteri.
Ihan eri asia on, jos kuuntelee, kun joku rehellisesti purkaa mieltään painavia asioita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)