keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Joulu-uupumus



Uupumusta on suunnilleen kahta lajia, hyvää ja huonoa.
Siis minun mielestäni, ja nyt tietysti yleistän.

Hyvä on sitä, että on tehnyt jotain hyvin ja loppuun, ponnistellut pilkkuun asti.
Olo on kylläinen ja uni syvä.

Paha uupumus, luulisin, on seurausta siitä, että jotain on liikaa tai jotain tärkeää ei ole ollenkaan.

Minulla on nyt hyvältä tuntuva joulu-uupumus.
Olen kylläinen ja väsynyt.
Tätä oli sopivasti.
Rakkaita. Täysiä jääkaappeja ja tiskikoneita. Ääniä ja kielten sekamelskaa. Kuusi, kynttilöitä. Suklaata.
Punainen pöytäliina oli kyllä liikaa

Joulu ei ole vielä ohi, siirtyy vain uuteen vaiheeseen.
Kuusi siirtyy kompostiin, punainen pöytäliina pesukoneeseen.
Kotona on hiljaista aikaa lukea, kirjoittaa, ajatella.
Kynttilät eivät siirry minnekään.

perjantai 23. joulukuuta 2011

Joulu



Tahtoisin jouluikonin.
Kauneuden tähden.
Sen kauneuden, josta Dostojevskij sanoi: Kauneus pelastaa maailman.
Pienen, hauraan ja haavoittuvan kauneus.

Kaunista joulua teille kaikille!

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Äitinä amatööri



Minusta ei tullut kiekkomammaa.
Tuli sello-, piano-, viulu-, salibandy-, ja balettimamma.
Lapsista vanhin tanssi ammattiin asti. Tanssi prinssit, Lenskit ja Roomeot.
Opin: baletti ei ole neitimäistä sipsuttelua, vaan rankkaa, huippukuntoa vaativaa työtä, joka koskettaa katsojaa jos se kulkee tanssijan persoonan kautta, eikä jää tekniseksi suoritukseksi.

Kävin taas kerran katsomassa Pähkinänsärkijän, baleteista jouluisimman.
Katsomossa oli paljon vaaleanpunaisiin juhlamekkoihin pukeutuneita pikkutyttöjä. Miksiköhän juuri vaaleanpunaisiin, ja missä pojat?
Ajattelin: täällä, tänään, syntyy moni balleriinaunelma.

Harrasti lapsi sitten mitä tahansa, jokaisella on äiti, joka on äitinä amatööri.
Äidiksi ei voi opiskella, ei pätevöityä.
Kentän laidalla huutava kiekkomamma tai balettikatsomossa taputtava balettimamma on vaaraksi lapselleen ja itselleenkin, jos elää lapsensa kautta.

Ainoa tärkeä on rakkaus, ja se, että osaisi välittää sen niin, että lasta kantaisi tieto: minua rakastetaan, eikä se rakkaus ole riippuvainen siitä mitä teen tai miten onnistun, riittää että olen.
Aina silloin tällöin pelkään, etten sittenkään ole osannut kertoa sitä tarpeeksi selvästi.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Kierrätetty piensiivous



En ole koskaan tehnyt suursiivousta. Luulen ettei moni muukaan nykyään.

Kun lapset olivat pieniä ja koti suuri, opin fuskaamaan.
Jokaiselle päivälle oli oma siivouskohteensa: maanantaina eteinen, tiistaina kylpyhuone ja vessat, keskiviikkona keittiö ja sitärataa.
Harrastin siis kierrätettyä piensiivousta, eikä siinä päivää kohti kovin kauaa mennyt.
Edelleen olen sitä mieltä, että systeemi oli hyvä.

Nyt lapset ovat suuria ja koti pienentynyt.
Edelleenkään en suursiivoa.
Eilen putsasin kynttilänjalat, tänään pääni.
Kävelin siniseksi muuttuneessa iltapäivässä ja katselin jouluvaloja.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

En syttynyt



Kävin taideteollisuusmyyjäisissä.
En syttynyt.

Niin vähän kaunista.
On surullista kun käsi osaa mutta silmä ei.
Ja kyllä, tämä on nyt sitten vain mielipide, mutta samaa suren Virossa, ja ei, ne virolaisten mummojen kutomat ja myymät villasukat eivät todellakaan ole virolaismummojen kutomia, ja se ei ikävä kyllä ole vain mielipide.
Ruotsissa sitten ihmettelen taideteollisen käsityön tasoa. Silmä osaa, käsi myös.

Lähden myyjäisistä meren rannalle tuulettamaan päätäni. Tänään ei tuule niin paljon kuin haluaisin.
Rannan kivet ovat kauniita ja sorsa ui yksin.

perjantai 9. joulukuuta 2011

Vuoden pulla



Päivä ilman täytymisiä.
Lähden kaupungille kun vielä on hämärä.

Monella väsyneet silmät. Joku piilottelee haukotustaan punaiseen lapaseen. Minusta se on hellyyttävää.
Jotkut ovat tulleet kaukaa. Soittavat. Vähän falskisti, mutta sekin on nyt hellyyttävää.
Palelen. Lämmittelen kahvilassa. Istun kauan, nautin.

Kerran vuodessa, suunnilleen, syön pullan. Nyt on se kerta.
Vakuutan itselleni: Kuntopulla.
Sitten ihmettelen miksi tätä piti vakuutella, mitä yritän itselleni todistaa.

Kun tulen kotiin on jo uusi hämärä.
Voin hyvin.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Toivon



Jokaisella ikkunalla kaksi kynttilää sytyttämistä odottamassa.
Korvissa Pähkinänsärkijän musiikki.
Lasissa kuplivaa, ja mielessä kiitollisuus heitä kohtaan, jonka ansiosta meillä on vapaus.
Tänään toivon.

Toivon, ettei koskaan, ei koskaan enää, tulisi sotia.
Toivon, että maailmasta tulisi sellainen, ettei niin usein tarvitsisi valita kahden pahan välillä, vaan pahan ja hyvän.
Toivon, että voisin olla täydesti pasifisti.
Toivon myös, ettei tarvitsisi toivoa tätä kaikkea, vaan että se olisi jo todellisuutta.

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Tähtisuru



Kun olin lapsi, minulla oli tähtisuru.
Kuljin kadulla kuin sadun tulitikkutyttö ja katselin suuria punakeltaisia tähtiä kotien ikkunoissa.
Toivoin kiihkeästi, että meillekin hankittaisiin sellainen.
Ei hankittu, äidin mielestä ne eivät olleet kauniita.

Vähitellen aloin olla samaa mieltä äitini kanssa, eikä meillä vieläkään ole tähteä.
Ei sähkökynttilöitäkään, paitsi joulukuusessa.

Enää en tule haikeaksi kun näen kauniita jouluvaloja kotien ikkunoissa ja parvekkeilla, iloiseksi vaan.
Kauneinta mielestäni ovat oikeat kynttilät.
Hetki sitten sytytin parvekkeellemme seitsämän pientä tulta.

torstai 1. joulukuuta 2011

Mäyräkoira paratiisista



Mies meni paratiisiin, minä konserttiin.
Paratiisi on askarteluhuone, jossa mies vapaa-aikoinaan tekee mm. hopeakoruja.

Näin se muutama vuosi sitten alkoi:
Olin lähdössä jonnekin, ja jätin pöydälle lapun: Jääkaapissa on lohipiirakkaa.
Ajatuksissani olin raapustanut lapulle myös mäyräkoiran.
Kotiin palattuani sain piirtämäni mallin mukaan tehdyn hopeakoiran.

Sen jälkeen olen piirtänyt kissoja, hevosia, elefantteja, lintuja, korva- ja rannekoruja, en edes muista mitä kaikkea, ja mies on tehnyt mallieni mukaan koruja. Paljon. Ystäville, tuttaville, tuttavantuttaville.

Kun tulin konsertista, miestä ei vielä moneen tuntiin näkynyt missään.
Tuli sitten onnellisena, niinkuin paratiisista tullessaan aina.
Tällä kertaa mukana tuli mm. hevonen, elefantti, kissa ja koira.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Kirje



Koska viimeksi saitte vanhanaikaisen, paperille käsinkirjoitetun kirjeen?
Itse en juuri muistaisi, jollei minulla olisi ystävää, joka lähettää niitä.
Vastaanotan ihanuuksia, kauniilla käsialalla kirjoitettuja viisaita sanoja, ja kauneus alkaa jo kirjekuorista, jotka on kuvitettu maalauksin, lehtileikkein tai valokuvin, samoin kuin itse kirjeet.

Kauniita kirjeitä lähettävä ystäväni lähettää toki myös sähköpostia, mutta ei luovu paperisista, koska oppi jo lapsena antamaan niille erityisen arvon.
Hänen äitinsä säästi viikon aikana tulleet kirjeet kaapin päällä näkyvissä, ja avasi ne vasta lauantaisin kun  koti oli siivottu ja tuore pulla tuoksui.

Ystäväni itse kertoi, kuinka hän nuorena tyttönä sai hartaasti odottamansa rakkauskirjeen, mutta ei suinkaan avannut sitä heti.
Haki pihalta kukkia, kattoi itselleen kauniin kahvitarjottimen, asetti avaamattoman kirjekuoren nojaamaan kukkamaljakkoon, Sytytti kynttilän, nautti kahvinsa hitaasti.
Sitten avasi kirjeen.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Kävelen sateisia katuja



Sanon usein: Ihanaa, ettei minun tarvitse tietää.  Eikä nähdä, ei kokea.
Siis milloin mitäkin.
Ei kaikkia latuja tarvitse hiihtää, ei kaikkia mäkiä kiivetä.
Ei edes googlata kaikkea.

Ei tietämättä jättäminen , tietämisen rajoittaminen tai arvailusta ja luulemisesta luopuminen välttämättä kavenna elämää.
Usein kyllä rauhoittaa.

Siinä missä suostun tietämään vähemmän haluaisin kyllä ymmärtää paremmin ja syvemmin.
Varsinkin sen tahtoisin ymmärtää, mitä oikein tarvitsisi tietää.
Sitten kävelen sateisia katuja, katselen. Ihan vaan katselen.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Riipun



Ajattelen, että riippuvuudet syntyvät niin, että oikeutettua tarvetta aletaan tyydyttää väärin eväin.
Surullinen syö suruunsa ylenmäärin suklaata, toinen syö muuten vaan yli rajojensa, joku juo liikaa, joku roikkuu toivottomassa ihmissuhteessa.

Jos riippuvuus on sitä, ettei voi elää ilman jotain määrättyä juttua, olen kolminkertaisesti riippuvainen.
Näissä roikun:

Kahvi.
Vieroitusoireet ovat julmat, ja kerran karkasin kaksi tuntia synnytyksen jälkeen sairaalan kahvioon kun en kehdannut tunnustaa henkilökunnalle, että kahvia on saatava nyt ja heti.

Kirjat ja lehdet.
Yksi surullisimmista matkoistani taisi olla se, jolloin olin unohtanut kirjat kotiin, eikä kohdemaassa ollut saatavilla mitään luettavaa kielillä, joista olisin saanut edes vähän tolkkua.

Leikkokukat.
Tuhlaan niihin. Hoivaan kuihtuvan syklaamin viimeistäkin nuppua kuin vauvaa, ja tulen lapsellisen onnelliseksi kun syksyn ensimmäiset tulppaanit tulevat kauppoihin. Tänään tulivat!

Sitten sopii kysyä, mikä on se oikeutettu tarve, joka riippumisteni takana piileskelee.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Mennä ja meinata



Aina ei mene niinkuin meinataan.
Menin Tukholmaan.
Meinasin kävellä kaikki rakkaat kadut ja nähdä kaiken tärkeän.
Nyt näin myös ensiapupoliklinikan.

Kun istuu odotushuoneessa neljä ja puoli tuntia ehtii keksiä kaikenlaisia diagnooseja ja selityksiä sille, miksi jokainen askel yllättäen oli pelkkää tuskaa.
Lääkäri keksi vielä paremmin: olin kehitellyt jalkapalloilijoille tyypillisen lihasrevähtymän.
Oloni muuttui heti sporttiseksi. Yhtään ei haitannut, etten koskaan ole pelannut jalkapalloa.

Loppumatka sujui kipulääkkeen terästämänä kahviloissa istuskellen eikä se ollut kovinkaan säälittävää. Kahviloissa näkee kaikenlaista kiinnostavaa, ja kotimatkalla huomasin, että horisontti pysyy aina suorassa.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Hetken pörhistelin



Luin jostain, että ihminen valehtelee keskimäärin kahdeksan kertaa päivässä.
Hetken pörhistelen höyheniäni: Minä en ainakaan!
Luin lisää. Yleisin valhe on kuulemma jotain tyyliin: Oli hauska tavata! Juu kiitos, ihan hyvää kuuluu.
Muutun vähän vähemmän pörheäksi.

Kyllä näitä helposti kahdeksan kertyy, falskeja kohteliaisuusvalheita.
Neljännesvalheita, puolivalheita.
Ihan erikseen ovat he, jotka keksivät huvikseen silkkaa soopaa, ja joille aina sattuu ja tapahtuu mitä kummallisempia asioita.
Missä menee raja kohteliaisuuden ja täyden totuuden välillä?

maanantai 14. marraskuuta 2011

Kyytiä pöydälle



Meillä on pöytäongelma.
Istumme ahtaasti koska pitkä pöytä ei mahdu sille suunniteltuun tilaan koko pituudessaan. Semmoinen on surullista, koska pöydän ympärille pitää mahtua paljon hyvää tapahtumista. Keskusteluja kolmella kielellä, lehdenlukua, lapsenlapsen vahaliidut ja piirustuspaperit, kukkia, kynttilöitä, kirjoja. Ja ruokaa usein vähintään  kymmenelle syöjälle.

Nyt huushollin järjestys menee uusiksi.
Pöytä saa kyydin olohuoneeseen, jossa sen voi avata koko pituuteensa, ja ympärille mahtuu, voi ihanuutta, 14 tuolia!
Olohuoneen mööpeleistä osa siirtyy ruokapöydän entiselle paikalle.
Hölmöä, ettemme keksineet tätä jo kauan sitten.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Kadunkulmassa itkee mies



Nuori mies ja nainen kadunkulmassa keskellä iltapäivän ruuhkaa.
Mies itkee. Kyyneleet valuvat valtoiminaan ja hartiat tärisevät itkun ravistelemina.
Nainen katsoo. Ilman ilmettä, ilman sanoja.
Ehkä sanoi jo. Kertoi ehkä, ettei halua jatkaa enää, että tästä kadunkulmasta on lähdettävä eri suuntiin.

Toivon, että elämä säästäisi itkevän tyhjällälohduttelijoilta. Lähettäisi lohduttajan, semmoisen, joka sanoisi: Itke itkusi valmiiksi asti, mutta itsesääliä varo.
Valmiiksi itkettyjen itkujen takana odottaa mahdollisuus nähdä uudella tavalla.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Kesä meni kompostiin



Minulla on purkit täynnä pelarkuunin oksia ja nuppuja.
Parvekkeen kesä loppui, kesäkukat saivat kyydin kompostiin, vain nämä parvekeelta napsimani saivat hetken lisäaikaa.
Tunnen itseni roistoksi.

Puolitoistavuotias taapero laulaa rattaissa Tip tap tip tap, ja minä löysin varastosta tyttären ensimmäiset kengät.
Epäilen ettei hänellä noiden jälkeen ole koskaan ollut yhtä tyylikkäitä.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Pieniä hyviä asioita



Liikennevalot puhkovat reikiä harmaaseen aamuun.
Parkkeeraan paikkaan johon ei saisi.
Kirkossa pieni tyttö kantaa valoa, ja toinen pieni innostuu tanssimaan vaaleanpunainen mekko liehuen.

Katson vahvan näyttelyn, ja sen värit jatkuvat ulkona.
Asfaltin reunassa kukkii yksinäinen voikukka. Ei kysy saako kukkia marraskuussa.

perjantai 4. marraskuuta 2011

Syöpä sielussa



Kateus, katkeruus ja vahingonilo ovat melko käyttökelvottomia.
Kelpaavat korkeintaan tuhoamiseen.
Nakertavat sielua ja ystävyyttä kuin syöpä.

Voi sitä kaivata jotain, mitä muilla näkee. Voi haaveilla samasta, eikä se välttämättä ole kateutta.
Luulen, että kateus alkaa siitä, että ei halua, että toisella on sitä hyvää, mitä vailla itse tuntee olevansa.
Surullisinta on, jos haluaa toiselta pois sen, mitä itsellä kuitenkin jo on.

Se hyöty kateudesta, katkeruudesta ja vahingonilosta ehkä sittenkin on, että niitä voi tutkia jos niitä itsessään havaitsee.
Ja kun tutkii, voi löytää yllätyksiä.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Marraskuu



Kaipaan maalle marraskuussa.
Oikeastaan vain marraskuussa, mutta vuosi vuodelta yhä enemmän.

Marraskuuta ei voi rakastaa niin kuin rakastetaan kevättä.
Ei ilmapalloilla, ei torvisoitolla vaan hiipien ja kuiskaten.

Jos olisin depressiivinen tapaus ymmärtäisin rakkauteni marraskuuhun.
En ole.
En siis ymmärrä. Ihan vaan nautin.

lauantai 29. lokakuuta 2011

Kirjahyllyt



Luin jutun, jossa ihmisiä haastateltiin siitä, onko epähienoa, jos vieras tutkii isäntäväen kirjahyllyjä.
Minusta se riippuu siitä miten tutkii. Samaa mieltä olivat useimmat haastatelluista.
Raja menee suunnilleen siinä, että lupaa kysymättä ei oikein sovi ottaa kirjoja selailtavaksi.

Omista kirjoistani monet ovat alleviivauksin, reunamerkinnöin, lehtileikkelein ja kirjelappusin varustettuja ystäviä, joita välttämättä en antaisi kenen tahansa käsiin.

Kirjahylly kertoo omistajastaan, vaikka enää ei kertomus ole yhtä selkeä kuin ennen elektronisten kirjojen aikakautta.
Toistaiseksi kuitenkin nautin, kun pääsen käymään kodeissa, joissa on paljon kirjoja.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Pää asennossa



Niska niin jumissa, että hymyileminenkin sattuu. Ei juuri hymyilytäkään.
Pää ei suosiolla liiku mihinkään suuntaan.
Katselen maailmaa pitkin nenänvarttani, sivuille vilkuilematta.
Olo on hidas, mutta myös yllättävän aristokraattinen.

Koska siis jo pelkkä pään asento vaikuttaa näin voimakkaasti mielentilaan, aijon seuraavaksi kokeilla onko totta, että hymyileminen tekee onnelliseksi.
Kunhan ensin pystyn hymyilemään.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Minä minä minä ja muut



Flunssa piteli otteessaan viikonloppuna ja antoi aikaa lukea paljon.
Useamman kerran törmäsin teksteihin, joissa sisältönä:
Kuuntele itseäsi. Älä tee väkivaltaa itsellesi.

Totta, tottakai, mutta ei koko totuus.
Todellisuus rullaa myös velvollisuuksien varassa. Jos ei, jäisi moni perhe muonittamatta, moni ystävä kuuntelematta, moni koira pissittämättä.

Ei omaa tahtoa eikä omia tunteita voi kuunnella, ei edes tunnistaa, irrallisina. Ne ovat osa kokonaisuutta, johon kuuluvat myös muiden tunteet ja tahto.
Jos kuuntelee vain itseään, muuttuu yksinäiseksi oman navan ekspertiksi.
Jos kuuntelee vain muita, on vaarassa alkaa elää muiden kautta, elämää, joka ei ole oma.

Vain se on täysin selvää: väkivaltaa ei saa tehdä itselleen sen enempää kuin muillekaan.

torstai 20. lokakuuta 2011

Helpot huvit



Harrastamme lapsenlapsen kanssa sorsien katselemista.
Eivät sukella tyylikkäästi, peppu jää pinnalle. Lasta se naurattaa.
Minä nauran sitä, että lapsi nauraa hassun suloisesti.
Meillä on helpot huvit.

Hetken kuluttua ohitamme kaksi sauvakävelijää.
Huiskivat sauvoillaan kaikkiin ilmansuuntiin, sauvakävelytekniikasta ei ilmeisesti tietoakaan.
Taas naurattaa. Sitten ihailen.

Siinä on asennetta, että köpöttelevät ja antavat huutia sille mitä muut heistä mahdollisesti ajattelevat.
Ehkä heitä naurattaa kaikki oikeaoppinen suorittaminen.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Pina



106 vahvaa minuuttia.
En voi selittää, en tahdokaan.
Parhaita asioita ei pitäisi edes yrittää selittää.
Mutta menkää!

Menkää, jos olette vähääkään kiinnostuneita näkemään, miten yksi liike, ilme tai ele, mitättömän pienikin, sanoo enemmän kuin sanojen tulva.
Menkää, koska Pina Bausch oli tanssija ja koreografi, jonka työt eivät olleet tarinan koristelua , eivät edes joutavaa tarinointia.

Pinan koreografioita, eikä mitään mikä on olemuksellisesti totta, oli se sitten tanssia, musiikkia, teatteria, kuvataidetta tai kirjallisuutta, ei kannata lähestyä ymmärtämisen kautta.
Meissä on pään lisäksi toinenkin tila. Toisia tiloja. Monta kerrosta.
Uskon, että lopultakin vain semmoinen totuus, joka on löytänyt paikkansa päätä syvemmältä, lopulta muuttuu myös ymmärtämiseksi.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Asunnottomien päivänä



Minulla on untuvapeitto ja lämpimät patterit.
Jos kroppani kronglaa tai sitä uhkaa raadella mitätönkin pikkupipi, saan hoivaa ja troppia.

Puistonpenkillä nukkuu nuori maahanmuuttaja peitteenään muutama sanomalehti.
Jos hän hakeutuisi julkisen sairaanhoidon piiriin, todennäköinen seuraus olisi maastakarkoitus.

Tämän toteaminen tarjoaa minulle umpikieron mahdollisuuden esitellä sosiaalista valveutuneisuuttani.
Voin ihmetellä, surkutella, taivastella.
Mutta vaikka kuinka parkuisin, tiedän olevani hurskastelija siihen hetkeen asti kun ymmärrän, tahdon, osaan ja uskallan toimia.

Jotkut uskaltavat ja osaavat.
Helsingissä toimii, tosin pienin resurssein, puolisalainen paperittomia auttava klinikka.
Olkoon vain pisara meressä. Pisara on joskus iso juttu.

Ja kyllä, artikkelissa haastatellaan klinikalla vapaaehtoisena toimivaa omaa poikaamme.
Se tekee minut nöyräksi ja onnelliseksi siitä, että edes hän jaksaa ja uskaltaa.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Hidas aamu



Mies ja kesä menivät.
Mies tulee takaisin illalla, kesä ei.

Minulla oma hidas yöpukuaamu. Lehdet, kahvia. En ole tehokas.
Mikä ero on laiskuudella ja väsymyksellä?

Lahjon itseni lenkille. Lupaan kahvia merenrannalla ja otan mukaani kirjan.
Poskille tuulee lempeästi, kirja pysyy laukussa.
Jos tämä on laiskuutta, niin laiskuus on ihanaa.

perjantai 14. lokakuuta 2011

Lievästi hunningolla



Kun rakastaa kirjoja ei koskaan voi olla ikävissään. Surullinen kyllä tarvittaessa, mutta se on eri asia.

Minulla on aina pieni, ihana kirjakaaos. Pinot, jotka kasvavat, romahtelevat, odottavat lukemista.
Mutta ei tässä sentään ihan hunningolla olla, ihan vaan lievästi.

Tänään ryhdistäydyin. Imuroin, järjestelin, löysin unohtuneita aarteita, ja ihmettelin joitakin joskus aarteena pitämiäni. Pohdin kannattaako suosikkikirjailijoiden kaikkia kirjoja säilyttää, vaikka selvästi on pettynyt joihinkin niistä.

Karsin. Tyhjä tila kirjahyllyssä on luksusta.

tiistai 11. lokakuuta 2011

Pälkähdyksiä



Sain tunnustuksen Jaanalta. Tehtäväksi sain kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni.
Satunnaisuus tuntuu hyvältä. Ei siis tarvitse laatia CV:tä, vaan kyse on lähinnä päähänpälkähdyksistä.
Näitä pälkähtelee:

1. Opettelen sanomaan ei. En taida oppia.

2. En koskaan ehdi lukea niin paljon kuin tahtoisin.

3. Rakastan Helsinkiä.

4. Taidan olla riippuvainen merestä ja kahvista.

5. Nautin tuulesta ja myrskystä, perheestäni ja tummasta suklaasta.

6. Tuntuisi pahalta jos kotona ei olisi kukkia eikä kynttilöitä.

7. Kuuntelen mieluiten klassista ja jazzia.

8. En ymmärrä minkään sortin fundamentalismia.

Tunnustukseen kuului, että se täytyy antaa edelleen kahdeksalle muulle. Anteeksi ja voi kauheaa, mutta olen kamalan huono semmoisessa. Ottakaa kiltit vastaan, kaikki te, joista tuntuu, että aihe nappaa. On niin monia blogeja, joissa on sisältöä, joka koskettaa ja antaa.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Suuret rajat ja pienet



Ihminen etsii rajojaan parivuotiaana. Jotkut aina.

Mies, onneksi ei omani, jätti työnsä, lähti melomaan.
Aloitti huhtikuussa Ruotsin länsirannikolta, saapui viikko sitten maaliinsa Suomen itarajalle. Kiersi  molempien maiden rannikot Pohjanlahden perukoita myöten.

Nainen, joka aloitti vuoden kestävän lukuprojektin. Luki kirjan päivässä, ja kirjoitti kustakin arvostelun.

On toinenkin tapa etsiä rajojaan.
Ystävämme päätti näyttää Helsingissä päivävierailulla käyneelle ulkomaalaiselle vieraalleen pääkaupungin nähtävyydet. Aloittivat Töölönlahdella.
Vieras pysähtyi ihastelemaan näkemäänsä kukkaa. Nuuhki, kosketteli, katsoi. Perusteellisesti ja kauan.
Ehti samoin tutustua muutamaan puuhun. Töölönlahtea pitemmälle he eivät sitten päivän aikana ehtineetkään.
Ehkä vieras sittenkin koki ja näki enemmän kuin helsinginläpihuitelu olisi tarjonnut.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Rakennan puutarhoja




Kun olin lapsi, lasten ei kuulunut olla kesäisin kaupungissa. Lapset lähetettiin maalle oikeaan luontoon ja oikeisiin puutarhoihin.
Minutkin lähetettiin. Onneksi ei kuitenkaan kokonaisiksi kesiksi.

Kaupungin kesissä opin jotain, joka on kantanut minua läpi elämän, varsinkin silloin kun on ollut ahdasta ja tuuli on ollut hyytävä.
Opin rakentamaan.
Rakensin pienen, salaisen puutarhan puiston pensaitten alla. Minulle se oli oikeampi kuin kaikki oikeat.
Olen jatkanut salaisten puutarhojeni rakentamista.

Kun omat lapsemme olivat pieniä, rakensin puutarhani kupillisesta kahvia.
Tytär oivalsi mistä oli kysymys, ja teki minulle äitienpäivälahjaksi liikennemerkin. Suureen pyöreään, punaiseksi maalattuun puulevyyn oli kirjoitettu suurin, valkoisin kirjaimin: STOP. Liikennemerkki oli tarkoitettu sijoitettavaksi kahvinjuontituolini viereen kahvihetkeni ajaksi. Se toimi, perhe ymmärsi viestin.

Nykyisin rakennan puutarhani enimmäkseen aineettomista aineksista.
Siihen riittää oma sisäinen tila, jossa voi nojautua rennosti taaksepäin, ja jossa on melkein aina hyvä olla.