Hetket

Venytän aikaa. Kevät tapahtuu nyt.

Millään en päästäisi ohi hetkeäkään.

Taapero nukkuu rattaissa, joita työnnän rantatiellä.

Mereltä lämmin tuuli.

Nämä hetket.

Juurihan vasta työnsin vaunuissa taaperon isää.

Kolme kuvaa

Sain Mamman uunin Marialta tunnustuksen, jonka mukana toivomus näyttää kolme julkaisematonta kuvaa ja kertoa niistä.

Ensimmäinen kuva kertoo lapsuuskesistäni maalla, kaupunkilaislapselle jännittävissä, pelottavissakin miljöissä, joista elokuun lopulla palattiin Helsinkiin. Jossain Meilahden kohdalla kolisi vastaan ensimmäinen raitsikka ja kaupunki tuoksui tutulta ja turvalliselta.

Toinen kuva on lapsuuteni kirjasto, jossa opin, ettei elämä voi olla koskaan ikävää eikä yksitoikkoista, koska maailma on täynnä lukemattomia kirja-aarteita. Vähän kyllä pelkäsin, että joskus sittenkin olisin lukenut ne kaikki.

Kolmas kuva: portaat, joita pitkin kuljin kouluun, jonka ajatteleminen aina vaan tekee minut kiitolliseksi. Osittain siksi, että siellä oli matematiikanopettaja, joka armahti toivotonta, mutta myös siksi, että muutama muu opettaja toimi peilinä, josta näin oikeat osaamiseni.

Marian tunnustukseen liittyy kehoitus antaa tunnustus ja haaste eteenpäin kolmelle. Tässä siis:
Kirjailijatar/ Tuulen naapurina
Lumikko/ Meijerielämää
Tanja/ Pretty.ginham

Halkeama pimeässä

Tänään, kun ilta on vaihtumassa yöksi, ja kun tuhannet seisovat pimeissä kirkoissa käsissään sytyttämättömät tuohukset, syttyy alttareissa tuli, joka lähetetään eteenpäin.

Annamme tulen toisillemme, kukin lähimpänä seisovalle.
Tuohuksesta tuohukseen.
Epäilyksestä epäilykseen.
Uskosta uskoon.

Pääsiäinen on halkeama pimeässä, mahdollisuus kääntyä siihen suuntaan, josta valo tulee.

Hiljaa ja pienesti

Suomessa tuulee ja monelta on ääni hukassa.

Takatalvi?

Kävelen rannalle.

En etsi ääntäni nyt.

Olen hiljaa ja pienesti.

Sittenkin.

Rannassa tuulee kevät, eikä takatalvi ole koskaan sanonut viimeistä sanaa.

Tasa-arvokasvatus ja sen seuraukset

Lapsenlapsi, pikkuinen poika, hetken vielä vauva, työntää punaista muovilaatikkoa pitkin lattiaa ja lennättää sinistä duplolegoa korkealla päänsä päällä ja pörisee. Brum brum!

Kuulustelen lähipiiriä, kukaan ei tunnusta opettaneensa vauvalle tämmöistä.

Vauva on keksinyt auton ja lentokoneen ihan itse.

Kun omat poikani olivat pieniä ostin heille nukkeja. 

Harrastin tasa-arvokasvatusta.

Pojat leikkasivat nukkien vatsat auki.

Harrastivat kirurgiaa.

Tiedän, että omenat tulevat omenapuusta, mutta miten vauvoista tulee niin poikia?

Sopiva koko

Puutarhamme vaihtui joitakin vuosia sitten parvekkeeksi, mutta elämä ei pienentynyt.
Kasvoi.

Iltapäivälehden lööppi kertoo että pieni elämä voi olla hyvää.
Onko se uutinen?

Mikä on pientä, mikä hyvää?

Luulen, että elämä on sopivankokoista ja hyvää kun ihminen uskaltaa olla itsensä kokoinen.

Itku

Tytär suositteli Siilin eleganssia. Varoitti samalla:- Itket kyllä sitten.
Olen nyt sivulla 97. Vielä ei itketä. Melkein petyn jos pääsen läpi kaikki 370 sivua itkemättä.

Periaatteessa olen hyvä itkijä. Luonnonlahjakkuus.
Tämä minulta sujuu eikä ole tarvinnut harjoitella.

Kyynel ei ole hukkaanvalunutta vettä.
Itkiessä tapahtuu hyviä asioita paitsi jos itku on tarkoitushakuista tai katkeraa itsesääli-itkua.

Ei kai kukaan enää valehtele pienille pojille, että miehet eivät itke, ja itkevää voi lohduttaa fiksummin, kuin sanomalla että älä itke.