Uudet kuviot

Raitapaita seikkailee nyt instagramissa. Tervetuloa tiirailemaan. instagram.com/rouvaraitapaita
Olisi ihanaa tavata siellä myös kaikki te valokuvausta harrastavat vanhat blogituttavat!

Heräsin Pietarissa

Heräsin eilen Pietarissa. Katselin huikeita näkymiä ja huomasin miettiväni miten tästä kirjoittaisin blogiini, mitä kuvaisin.
Melkein pelästyin kun ymmärsin, etten katsonut vapain silmin enkä antanut ajatusteni viilettää vapaina.
                                  En katsonut itselleni.
                                  En ajatellut itselleni.
                                  Eikä sillä ollut mitään tekemistä epäitsekkyyden kanssa.

Sitten muistin Muumimamman, joka kerran, kaikkeen jakamiseen väsyneenä, lähtee yksin rannalle ja päättää poimia näkinkenkiä ihan vaan itselleen.
                                  Eikä sillä ollut mitään tekemistä itsekkyyden kanssa.

En ole väsynyt bloggaamiseen mutta nyt teen niinkuin Muumimamma. Etsin asiat, jotka ovat tärkeitä omille silmilleni ja omille ajatuksilleni.
Muumimamma tuli takaisin aikansa aarteita kerättyään. Ehkä minäkin joskus.

Kiitos kaikki te ihanat, jotka olette lukeneet,  kommentoineet, rohkaisseet.

Tori

Torini on raiskattu, melkein murhattu. Helsingin ihana kauppatori ei ole enää ihana.
Edes silakkamarkkinat eivät pelasta tilannetta kokonaan.

Vihannes-, marja- ja kukkakojujen paikoilla on nyt matkamuistomyyjiä ja elttaantuneelta paistorasvalta tuoksahtelevia valmisruokakojuja.
Kuka tarvitsee matkamuistoja ja kuka ostaa niitä? Näitä jossain kaukana idässä valmistettuja hirvityksiä, joihin on jälkeenpäin lisätty teksti Helsinki tai suomi Suomi. Tampereella varmaan sitten Tampere, Jyväskylässä Jyväskylä.

Ymmärrän, että marketit ovat syöneet alkuperäisen torikaupan kannattavuutta, mutta ei se selitä kaikkea. Onhan Helsingissäkin vielä Hakaniemen ihana tori, jolla käsittääkseni menee hyvin.
Turussa on hieno kauppatori, ehkä jokaisella kaupungilla omansa.

Jotenkin tuntuu, että Helsingissä  kosiskellaan ja samalla aliarvioidaan turisteja.
Onneksi on edes silakkamarkkinat.

Suu kiinni ja panosta pinkkiin!

Kampaaja leikkaa hiusteni hapsuuntuneita latvoja ja puhuu taukoamatta.
Pakenen puhetta selailemalla iltapäivälehteä ja silmiini osuu otsikko - Panosta pinkkiin. Arvaan, että kyse on rintasyöpäkampanjasta, mutta en pysty keskittymään lukemiseen koska yritän nyökytellä kampaajan puheeseen oikeissa kohdissa.

Sitten bussilla keskustaan. Se on vähän noloa, sillä periaatteessa kävelisin yhtä nopeasti.
Bussissa koululuokka ja paljon ääntä. Ääni lähtee pojista. Tytöt istuvat hiljaa ja näyttävät vakavilta.
Kun luokka poistuu bussista, pojat menevät ensin, tytöt vasta sitten, ja jokaikisellä tytöllä on vaaleanpunaiset vaatteet tai ainakin vaaleanpunainen reppu tai pipo.

Kotimatkankin kuljen bussilla, eikä se nyt tunnu edes nololta, sillä minulla on painavat kantamukset.
Edessäni istuu pariskunta. Mies puhuu yhteen menoon koko sen matkan, minkä bussissa istun. Naisella on vaaleanpunainen kaulahuivi. Ei puhu.

Mutta se paljon puhuva kampaaja oli nainen, ja hänellä oli pinkkiä vain hiuspinnin verran.

Kuluneiden asioiden ilta

Semmoinen ilta, että tekee mieli sanoa kaikki ne sanat, joista on tullut kuluneita ja kliseisiä.
Sanonkin.

Nojatuoli. Kyllä.
Lämmin peitto olkapäillä. Ei vielä.
Hyvä kirja. Ei kun kokonainen pino, mutta vielä en tiedä ovatko kaikki erityisen hyviä.
Kuppi teetä. Ei kun kahvia.
Kynttilä. Monta.
Villasukat. Ehdottomasti.

Melkein jo häiritsee, että parvekkeella vielä täysi kesä.

Ajankulu

Tapasin eilen tuttavan ja todettiin tavanomaiset: - Pitäisi tavata pian oikein kunnolla ajan kanssa.
Sitten heti perään: - Ei taida onnistua ainakaan lähiviikkoina. Ensiviikolla on sitä, seuraavalla tätä ja koko ajan on kamala kiire.

Toisaalla jatkuva puhe ajanvietteestä.

Aika tulee ja menee enkä ymmärrä miksi sitä pitäisi viettää tai miksi pitäisi hankkia ajankulua.
Aika kuluu kyllä viettämättäkin, ja minusta aikaa on aina liian vähän.
On niin paljon sellaista mitä tahtoisin ehtiä.

Juuret

Mieheni ja on kotoisin Pohjanmaan rannikolta. Koko hänen sukunsa niin isän- kuin äidin puolelta on sieltä ja kunnnolla onkin: sukupolvet taaksepäin ties miten kauas.
Anoppi asuu siellä yhä, ja minäkin ehdin asua siellä avioliittomme ensimmäiset vuodet.

Viikonlopulla kävimme tervehtimässä anoppia. Ajoimme sadat kilometrit, ja maisema muuttui sitä syksyisemmäksi mitä pitemmälle ehdimme.
Perillä mies totesi: Tunnen vahvasti, että juureni ovat täällä.
Ymmärrän kyllä.
Senkin ymmärrän, ettei hän juuristaan huolimatta haluaisi takaisin sinne.

Sitä en ymmärrä, että huomaan pienen osan omista juuristani olevan siellä. Enhän todellakaan ole kotoisin sieltä, ei sukunikaan. En edes viihtynyt, vaan tunsin jatkuvaa ulkopuolisuutta siellä asuessamme.

Miten juuret syntyvät?
Menisikö se näin: juuria syntyy kaikkialla, missä koemme jotain, joka muuttaa meitä ja kasvattaa meissä jotain, eikä juuria voi kitkeä vaikka yrittäisikin.
Useimmilla meistä taitaa olla aika moneen suuntaan menevät juuret.

Ps. Kuvat ovat vanhoja tukholmakuviani. Jollain kummallisella tavalla tunnen, että sielläkin minulla on juuret, melkein salaa kasvaneet.