Lievästi hunningolla

Kun rakastaa kirjoja ei koskaan voi olla ikävissään. Surullinen kyllä tarvittaessa, mutta se on eri asia.

Minulla on aina pieni, ihana kirjakaaos. Pinot, jotka kasvavat, romahtelevat, odottavat lukemista.
Mutta ei tässä sentään ihan hunningolla olla, ihan vaan lievästi.

Tänään ryhdistäydyin. Imuroin, järjestelin, löysin unohtuneita aarteita, ja ihmettelin joitakin joskus aarteena pitämiäni. Pohdin kannattaako suosikkikirjailijoiden kaikkia kirjoja säilyttää, vaikka selvästi on pettynyt joihinkin niistä.

Karsin. Tyhjä tila kirjahyllyssä on luksusta.

Pälkähdyksiä

Sain tunnustuksen Jaanalta. Tehtäväksi sain kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni.
Satunnaisuus tuntuu hyvältä. Ei siis tarvitse laatia CV:tä, vaan kyse on lähinnä päähänpälkähdyksistä.
Näitä pälkähtelee:

1. Opettelen sanomaan ei. En taida oppia.

2. En koskaan ehdi lukea niin paljon kuin tahtoisin.

3. Rakastan Helsinkiä.

4. Taidan olla riippuvainen merestä ja kahvista.

5. Nautin tuulesta ja myrskystä, perheestäni ja tummasta suklaasta.

6. Tuntuisi pahalta jos kotona ei olisi kukkia eikä kynttilöitä.

7. Kuuntelen mieluiten klassista ja jazzia.

8. En ymmärrä minkään sortin fundamentalismia.

Tunnustukseen kuului, että se täytyy antaa edelleen kahdeksalle muulle. Anteeksi ja voi kauheaa, mutta olen kamalan huono semmoisessa. Ottakaa kiltit vastaan, kaikki te, joista tuntuu, että aihe nappaa. On niin monia blogeja, joissa on sisältöä, joka koskettaa ja antaa.

Suuret rajat ja pienet

Ihminen etsii rajojaan parivuotiaana. Jotkut aina.

Mies, onneksi ei omani, jätti työnsä, lähti melomaan.
Aloitti huhtikuussa Ruotsin länsirannikolta, saapui viikko sitten maaliinsa Suomen itarajalle. Kiersi  molempien maiden rannikot Pohjanlahden perukoita myöten.

Nainen, joka aloitti vuoden kestävän lukuprojektin. Luki kirjan päivässä, ja kirjoitti kustakin arvostelun.

On toinenkin tapa etsiä rajojaan.
Ystävämme päätti näyttää Helsingissä päivävierailulla käyneelle ulkomaalaiselle vieraalleen pääkaupungin nähtävyydet. Aloittivat Töölönlahdella.
Vieras pysähtyi ihastelemaan näkemäänsä kukkaa. Nuuhki, kosketteli, katsoi. Perusteellisesti ja kauan.
Ehti samoin tutustua muutamaan puuhun. Töölönlahtea pitemmälle he eivät sitten päivän aikana ehtineetkään.
Ehkä vieras sittenkin koki ja näki enemmän kuin helsinginläpihuitelu olisi tarjonnut.

Rakennan puutarhoja

Kun olin lapsi, lasten ei kuulunut olla kesäisin kaupungissa. Lapset lähetettiin maalle oikeaan luontoon ja oikeisiin puutarhoihin.
Minutkin lähetettiin. Onneksi ei kuitenkaan kokonaisiksi kesiksi.

Kaupungin kesissä opin jotain, joka on kantanut minua läpi elämän, varsinkin silloin kun on ollut ahdasta ja tuuli on ollut hyytävä.
Opin rakentamaan.
Rakensin pienen, salaisen puutarhan puiston pensaitten alla. Minulle se oli oikeampi kuin kaikki oikeat.
Olen jatkanut salaisten puutarhojeni rakentamista.

Kun omat lapsemme olivat pieniä, rakensin puutarhani kupillisesta kahvia.
Tytär oivalsi mistä oli kysymys, ja teki minulle äitienpäivälahjaksi liikennemerkin. Suureen pyöreään, punaiseksi maalattuun puulevyyn oli kirjoitettu suurin, valkoisin kirjaimin: STOP. Liikennemerkki oli tarkoitettu sijoitettavaksi kahvinjuontituolini viereen kahvihetkeni ajaksi. Se toimi, perhe ymmärsi viestin.

Nykyisin rakennan puutarhani enimmäkseen aineettomista aineksista.
Siihen riittää oma sisäinen tila, jossa voi nojautua rennosti taaksepäin, ja jossa on melkein aina hyvä olla.

Tarttuu

Olen aina vähän hymähdellyt puheille positiivisista ja negatiivisista energioista.
Ehkä olisi viisasta jättää hymähtelyt.
Vieläkään en pysty käyttämään noita sanoja, mutta jotain tässä on.

Ihminen on sosiaalinen olento.
Vaikutamme toisiimme. Tietämättäkin, tahtomattakin.
Ja meihin vaikutetaan vaikkemme tahdo tai huomaa sitä. Kummallisen helposti sitä liikkuu lappu silmillä.
Huonotuulisuus, toivottomuus, viha ja katkeruus tarttuu jos ei pidä varaansa.
Onneksi myös ilo, toiveikkuus ja hyvyys.

Ei tunteista puhuminen ole turhaa löpinää vaan ehkä parhain tapa oppia tuntemaan itseään ja muita.

Itärannikko

Ruskaretki itärannikolle.
Kotka ja kuplivaniloinen tarjoilija, joka kantoi pöytäämme pariloitua lohta.
Hamina ja miehen sotilaalliset muistot.
Loviisa, joka oli kiinni mutta kaunis.
Strömfors ja Langinkoski, kaikki ovat kiinni kummassakin.
Porvoo ja suklaakakkua ja päivän paras kahvi.
Kaunis ruska kaikkialla.

Kotikadun kulmassa totesimme päivän olleen hyvä.
Sitten tirautimme pisaran myrkkyä pikariin: "Paljonkohan hiilidioksiidipäästöjä saimme aikaiseksi?"

Perjantai

Ostin kotiin tuoreita kukkia ja istuin hetken katukahvilassa. Oli niin lämmintä, että olisi pärjännyt hihattomassa.
Perjantai on helppo huomata. Joku meneminen, valmistautuminen johonkin, ihmiset erilaisina kuin muina päivinä.
Tai sitten vain kuvittelen.

Sanoin tänään ei tarjolla oleville perjantaimenemisille. Valitsin kotonaolon. Vartioin ahneesti omaa aikaani.
En aina jaksa pientä kevytpuhelua, pieniä kevythymyjä.
On blogikin usein kevyttä pikkupuhetta, täällä vaan ei tarvitse hymyillä.