Riippuvainen rapinasta

Aamulehdet jäivät jostain syystä tulematta. Vieroitusoireet tulivat.
Olen siis riippuvainen.

En pidä painettua sanaa ensisijaisena uutislähteenäni, siihen se on aivan liian hidas.
Kuitenkin yksi päivän hienoista hetkistä on se kun saa poimia aamulehdet kynnysmatolta,
kun saa istua lukemaan, kun kahvi tuoksuu kupissa ja lehdet rapisevat kun niitä kääntää.

Jos en siis lue lehtiä uutisten tähden, miksi ne silti ovat tärkeitä?
Ehkä olen riippuvainen rapinasta.

Ihanin elämässä

Ihanin elämässä on ilmaista. Usein myös yllättävää.
Rakkaus. Kauneus. Totuus.Ystävyys. Ymmärrys. Levollinen luottamus.
Jos niistä yrittää maksaa jotain, ne menevät rikki, likaantuvat.

Kontrollista luopuminen, elämään heittäytyminen, rento retkahtaminen tekemään asioita ilosta ja levosta käsin, uskon että se on mahdollista.
On se.
Sekin on, että mitään kamalaa ei tapahdu vaikka ei ole täydellinen, vaikka ei edes yritä olla. Kukaan ei ole.

Hetki ennen hunajansyöntiä

Happaminkaan vuodenaikapessimisti ei voi enää väittää, ettei kevät olisi ihan tässä, kulman takana.
Minulla nämä vuodenajat ovat herkästi aikaansa edellä, olen viettänyt kevättä jo monta viikkoa.
Eilen kyllä meinasi usko kevääseen mennä, ja helmikuu, pitkä, harmaa pötkö joutaa menemään nyt.

Nalle Puh tiesi että vaikka hunajan syöminen on ihanaa, niin hetki ennen juuri sitä hetkeä on vielä ihanampi.
Minusta sama pätee kevääseen, ja juuri nyt on se hetki.

Prinsessatauti

Liikkeellä prinsessatautia. Oireet hauskat.

Vähemmän rojalistisessa prinsessataudissa on toisenlaiset oireet. Hauskat ehkä vain aluksi, ja herne löytyy jo ensimmäisen patjan alta.
Tämän sortin prinsessa juoksuttaa itseään hemmotteluhoidosta toiseen ja haalii hyvää suurina annoksina hokien: Koska olen sen arvoinen.
Eikä mikään riitä jos ravitsee itseään sillä mikä ei ravitse.

Jokaiselle tekee välillä hyvää olla vähän prinsessa, enkä tarkoita, etteikö pieni hemmottelu välillä olisi ihanaa ja tarpeenkin, mutta hemmottelusta voi helposti tulla ähky, pahimmassa tapauksessa hemmottelubulimia.

En tunnista olevani prinsessa mutta oireita prinsessataudista on.
En suostu ostamaan muovipussiin pakattua leipää, en kiiltäviä sukkahousuja, enkä kevyttuotteita.
Kahvia en millään tahtoisi juoda pahvimukista.

Kuka sanoo, ketä kuuntelee

Kannattaa olla hereillä kun uusi hyvä alkaa tapahtua.
On hyvä pitää silmät auki kun arkeen tupsahtaa odottamaton ihanuus.
Kun nuput aukeavat niitä on viisainta kohdella varovasti.

Tämmöistä mietin, ja sitten tuli postista ystävän lähettämä viesti:
Ei onnistu, sanoi Epäilys.
Vaarallista, sanoi Pelko
Tarpeetonta, sanoi Järki
Tee se kuitenkin, sanoi Sydän

Etteivät linnut putoilisi oksiltaan

Rouva Kameleontti ilahdutti tunnustuksella, joka on tarkoitettu pienten, alle 200:n lukijan blogeille.
Kiitos Kameleontti!

Kun mietin kenelle itse antaisin tunnustuksen, huomasin ajattelevani kannustamista ja tunnustuksen antamista noin yleensäkin.
Mieleeni tuli henkilöitä tuttavapiiristäni. Joillekin kannustaminen ja rohkaisu, kiitämällä ilahduttaminen ja yleinen positiivisen huomion antaminen on luontevaa ja itsestäänselvää, ja kun on ollut hetken heidän seurassaan, huomaa saaneensa voimia ja iloa. On myös heidän vastakohtiaan, heitä, joiden seurassa kukat kuihtuvat ja linnut putoilevat oksiltaan.

Kukaan tuskin menee pilalle kiittämisestä, mutta kiittäminen on taito, jonka voi menettää tai opetella.
Sitten istun itse tässä ja juuri nyt sormi suussa miettien kenelle antaisin tunnustuksen eteenpäin.
Ei se kuulkaa niin helppoa olekaan!

Sitten rentoudun, eihän tunnustuksen jakaminen ole suoritus, jossa pitäisi osua täsmälleen oikeaan ja parhaaseen.
Siis tässä:
Jaana ja Katriina.
Olisi monta muutakin. Vaikka kuinka monta!

Kukallinen huivi

Kirjakaupan myyjällä mustat vaatteet ja suuri, kukallinen huivi löysästi hartioille solmittuna.
Minulla ei muistaakseni ole koskaan ollut mitään kukallista, enkä ole kukallisesta tykännyt, mutta äkkiä vaan huomasin haluavani kukallisen huivin, mieluiten juuri samanlaisen kuin kirjakaupan myyjällä.

En tarvitse huivia. Minulla on jo. Monta. Uusimpana joukossa jouluna saamani kaunis musta pashmina.
Nyt kuitenkin himoitsen kukallista.

Keskustelen itseni kanssa, kuulustelen, kovistelen.
Mistä tulee tämmöinen huivihimo?

Voiko pukeutuminen olla muutakin kuin välttämättömän ja konkreettisen tarpeen täyttämistä?
Mikä sitä välttämätöntä lopultakaan on?
Voisinko ajatella huivia taideteoksena, jolla ilahdutan itseni lisäksi muita samoin kuin kirjakaupan myyjä ilahdutti olemuksellaan minua?

Aavistan, että kohta minulla on kukallinen huivi ja hiukan huono omatunto.