Kasvoin Kalliossa.
Tytär tahtoi nähdä missä siellä. Tänään näytin.
Kävelimme lapsuuteni kadut. Koulut, kirjasto, kotitalo ja jäljelläolevat kivijalkakaupat.
Käsi muisti kaiteet ja kahvat. Silmät näkivät uudella tavalla, tyttären silmien läpi.
Leipomosta, joka on ollut aina, ostin kolme lämmintä ruisleipää.
Avasin paketin heti ulkopuolella ja mursin leivästä suuren, rapeakuorisen palan.
Kävelin kadulla leipää syöden eikä se tuntunut nololta.
Ihmettelin noloudenpuutetta ja itseäni.
Sitten ymmärsin mikä on kallisarvoisin saamani perintö.
Vaikka kuri ja tapakasvatus oli tiukkaa, en koskaan joutunut kuulemaan: "Mitä nyt ihmisetkin sanoisivat".
Kiitos äiti, oli hauskaa. Selma Palmun tekstiilikauppa oli kyllä ehkä paras. Tai Avikaisen täti. Mennään pian uudestaan!
VastaaPoistaAnna
VastaaPoistaMinusta parasta seura ja Avikaisen tädin ruisleipä.
Ja mennään!
Hienot kaiteet ja kahvat. Noita ei enää ole uusiin taloihin.
VastaaPoistaMinä muistelen kotiseudullani myös niitä rakkaita paikkoja ja kuvaan ne muistoksi. Vaikka ovat muuttuneet, niissä on kuitenkin säilynyt se paikka muistiini.
Arleena;
VastaaPoistaKalliossa on paljon hienoa vanhemmissa rakennuksissa, mittasuhteet, yksityiskohdat, värit. Sitten vastakohtana perusrumia uusia.
kaunista, juuret on hienoa.
VastaaPoistaHienoja yhteisiä kokemuksia ja Sinulle muistoja. Vanhat talot ja niiden rappukäytävät ovat toista kuin purettujen tilalle rakennetut laatikot. Onneksi purkamisvimma ei ole enää niin suurta kuin oli.
VastaaPoistaKuri ja tiukka tapakasvatus ovat varmasti muovanneet Sinua. "Mitä nyt ihmisetkin sanoisivat" viittaa siihen, että Sinua kannustettiin ja hyväksyttiin sellaisiena kuin olet.
Hannele;
VastaaPoistaolen samaa mieltä.
Marjatta;
luulen, että rakentamisen suhteen pahin/ rumin on ohi, mutta surku kun vimmassa purettiin niin paljon kaunista.
Sinulla on ollut viisaat vanhemmat, jos et ole joutunut kuulemaan "mitä nyt ihmisetkin sanoisivat".
VastaaPoistaKolmevitosena värjäsin tukkani punaiseksi ja äitini murhe oli, mitä ihmisetkin sanovat... Nyt, melkein viisikymppisenä, en ole vieläkään sellainen kuin äitini toivoisi. Omat lapseni olen kasvattanut tekemään juuri niin kuin itse parhaaksi näkevät eikä elämään toisten ihmisten asettamien normien mukaan. Tosin olen itse asettanut aika tiukat rajat lapsilleni. Kysyin kerran pojalta, olenko ollut liian ankara. Poika vastasi: oli hyvä, että oli rajat, siitä me tiedettiin, että rakastat meitä.
Alkku;
VastaaPoistasain kyllä kuulla kunniani monesta jutusta vielä aikuisenakin, mutta en koskaan siinä muodossa, että olisi vedottu muiden arvostuksiin tai tekemisiin. Ymmärsin vasta päälle kaksikymppisenä, että on ihmisiä, joille ihan oikeasti sanotaan "mitä ihmisetkin sanovat", ja muistan, miten häpesin sen puolesta, jonka kuulin noin sanovan. Jotenkin se on viesti, jolla paljastetaan oma epävarmuus ja alemmuudentunto.
Mun ja äidin yksi yhteinen vitsi on tänäkin päivänä vielä se että sanomme piruuttamme mankuvalla äänellä "mitä jos joku näkee" tai "mitä siitäkin sanottaisiin" - ja nauramme päälle.
VastaaPoistaEli ei, en ole minäkään tuota koskaan joutunut kuulemaan.
Piilomaja;
VastaaPoistahuumori taitaakin olla paras vastaveto kyykytykselle.
Surku vaan, että monelle on jäänyt päälle kestokyykky.
Minä olen joutunut lapsena moista kuulemaan. Joo-o. Sitten pitikin tällä uhmaluonteella tehdä nuorena monenlaista, että olisi ihmisillä tosissaan jotain sanomistakin.
VastaaPoistaNykyään en kallista korvaani moiselle. Olen katkaissut ketjun tyttärenikin kohdalla ja olen ylpeä siitä. Siinähän sanovat, jos asian sen arvoiseksi näkevät.
Liina;
VastaaPoistaketjun katkaiseminen on iso juttu! Joskus itse pelkään, että annan tuommoisen toisten sanomisiin vetoavan viestin, vaikken tahtoisikaan. Täytyypä tarkistaa asia lapsilta.