Hunajantahmea suvaitsevaisuus

Kun jostakin sanotaan, että hän on suvaitsevainen tai tolerantti, minulle tulee tahmea olo.
Näen silmissäni henkilön, joka on hetkeksi piilottanut liian tiukan piponsa taskunpohjalle.
Toisessa taskussa on nyrkkiinpuristettu käsi tai ainakin heristelemään pyrkivä etusormi. Piilossa.

Suvaitsevaisuus on jo sanana vähän kuin hunajalla sivelty irvistys.
Luulen, ettei voi olla suvaitsevainen, jos ei kuvittele istuvansa muutamaa pinnaa muita ylempänä.

Suvaitsevaisuuden vastakohta ei ole suvaitsemattomuus vaan kunnioitus.
Kunnioittava ei katso ylös- eikä alaspäin vaan suoraa silmiin.

Ajan reunat

Joka vuosi hämmästyn sitä, että moni juhlii vappua kevään alkamisen juhlana. Minusta kevät alkaa viimeistään maaliskuussa, tarkemmin ajatellen jo tammikuussa, silloin kun joulukuusi kannetaan ulos.

Tänä vuonna hämmästyin kun mies kertoi että juhannus tarkoittaa sitä, että kesä alkaa. Siis kesä, ei kesäloma. Hän taas hämmästeli hämmästymistäni koska hänestä kesän alkaminen juhannuksena on itsestäänselvyys.

Tänään käväisee syksy. Helsingissä ainakin.
Uskon: tämä on vain pikavisiitti, syksyllä on oma aikansa, hyvä ja ihana.
Ei tarvitse pitää kiinni ajan reunoista, ei venyttää aikaa. Kesä pysyy vielä hetken ihan itse.

Haaste

Jaana antoi muffinsin ja haasteen, jonka aiheena lempiväri, lempiruoka ja paikat, joihin juuri nyt haluaisi matkustaa. Kiitos Jaana, tätä oli ihan kiva vähän fundeerata!

Lempiväri vaatteissa musta. Aina vain, vuodesta toiseen.
Muuten tulee värinälkä milloin minkäkin värin suhteen. Oikeastaan ei ole kyse niinkään väreistä kuin niiden sävyistä. Tykkään syvistä murretuista väreistä, mutta myös harmaalla taitetuista pastelleista. Ruohonvihreästä, kirkkaasta punaisesta tai sähkönsinisestä en koskaan.

Hyvin tehdyt kaalikääryleet ovat ehdotonta lempiruokaani. Suolasienistä tehty salaatti tulee hyvänä kakkosena. Rapeakuorinen, vastapaistettu ruisleipä voin kanssa taitaa sittenkin olla kaikkien ruokien äiti.

Juuri nyt en tahtoisi matkustaa minnekään. Kotonaolemisen ihanuus kasvaa vuosi vuodelta. Matkustuspaussin jälkeen voisin kyllä mielelläni lähteä vaikka Vancouveriin ja Tokioon, Kreikan saaristoon melkein ilman paussiakin.

Tarjoilen muffinsseja eteenpäin avoimella tarjottimella. Tarttukaa kaikki halukkaat!

Lumous

Sadun mörkö menettää voimansa jos joku osaa sanoa sen nimen.
Samoin käy usein tosielämän peloille, mutta pelkään: myös lumoukselle.
Siksi en yritä löytää nimeä kaikelle sille, mikä tekee elokuusta kuukausista ihanimman, tai Helsingistä kaupungeista ihanimman.

Lumous on voimakkaimmillaan juuri nyt, juuri täällä.
Tiedän: vain lumottu voi väittää tietävänsä tämmöistä näin varmasti.

Opettelen

Ihmiselle ei tee hyvää sekaantua liikaa omiin asioihinsa.
Asiat järjestyvät, aina ei tarvitse työntää edellään tai vetää perässään.
Kiipeäminen saattaa hengästyttää niin ettei näe maisemia.
Kaikkea ei tarvitse ymmärtää eikä tietää.

Kassialman kaksoissisar

Aamulla, viikko sitten, havahduin siihen, että joku oli juhlinut poskellani. Ötökkä oli saanut aikaiseksi pullean punaisen paukaman, noin kymmenen kertaa tavallista hyttysenpuremaa suuremman. Somasti juuri silmän alle.
Näytin Kassialman kaksoissisarelta. Semmoinen invalidisoi, ei tahdo oikein näyttäytyä, kovin julkisesti ei ainakaan.

Jotenkin tuli mieleen Dalai Laman lausuma oivallus:
Jos luulet, että olet liian pieni saamaan aikaan mitään merkittävää, yritä nukkua yö samassa huoneessa hyttysen kanssa.

Menemisiä

Minusta matkassa paras kohta on kotiinpaluu.
Mies on menevämpää sorttia, viihtyy reissussa. Kesämme on siis täyttynyt menemisistä.
Onneksi, ehkä.
Ilman ahkeraa reissuamista olisi jäänyt paljon kokematta ja näkemättä.

Viron ja Venäjän hiljaisenkaunis rajajärvi, Peipsi, ja sen rannalla nököttävät pikkukylät, joissa aika tuntuu pysähtyneen jo vuosikymmenet sitten, ja joissa lähes jokaisen mökin portilla oli sipulilettejä myyvä mummo.
Tartto, joka monella tavalla tuntuu eurooppalaisemmalta kuin Tallinna.

Kun palasimme Tallinnaan, satoi rankasti, ja ajoväylillä soudeltiin kumiveneillä.