Suomalaisella miehellä on kuulemma keskimäärin yksi ystävä, ja se taas on kuulemma oma vaimo. Entäs sitten naisilla? Keskimäärin ja kuulemma.
Nyt on tietenkin ihan oma juttunsa, miten ystävyyden määrittelee. Ystävyyttä on kovin monenlaista ja joka lajiin liittyy turhan helposti kliseitä. Näitä: Tosiystävälle täytyy voida soittaa mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Ystävä on sellainen, jolle voi kertoa kaiken. Mies ja nainen eivät voi olla keskenään vain ystäviä. Ystävä ei koskaan muutu. Vanhempana on vaikeaa saada todellisia ystäviä.
Mielestäni mikään noista ei pidä paikkaansa. Sensijaan uskon, ettei todellisia ystäviä voi olla kovin montaa, koska ystävyyttä pitää hoitaa, ja se taas vaatii aikaa. Uskon myös, ettei ystävyyden edellytyksenä ole se, että ajattelee kaikesta samoin, tai on kiinnostunut samoista asioista. Ennen kaikkea muuta uskon, että ystävyys on keskimääräistä ihanampi juttu ja että tosiystävä on ihme.
---
Kaksi ylintä kuvaa: Se, mikä sittenkin on yhteistä. Akvarelli.
Kolme alinta: En minä sinua unohda. Kollaasi.
Olen samaa mieltä ystävyydestä. Ei silloin tarvitse soittaa välttämättä myöskään keskellä yötä.
VastaaPoistaTosiystävän kanssa ei tarvitse eikä voi yrittää olla mitään muuta kuin on, kun kumpikin tuntee toisensa perusolemuksen hyvin. Eikä niitä mitenkään voi olla kovin monta.
Tosiystävä tahtoo sinulle vain hyvää.
Tosiystävä saa minut tuntemaan itseni arvokkaaksi. Minun tosiystäväni on kaukana, mutta jotenkin tavoitan hänet aina, vaikka kuulisin äänen harvoin. Tosiystävää on ikävä!
VastaaPoistaMinulla on kaksi hyvää ystävää. Molemmat erittäin pitkän ajan takaa.
VastaaPoistaKatriina, minustakin tärkeää kaikki tuo, varsinkin se, ettei tarvitse olla muuta kuin se, mikä on.
VastaaPoistaRva Pioni, alan uskoa, ettei välimatkalla ole kovin suurta merkitystä. Minun ystävilläni tuntuu olevan huomattavan suuri taipumus muuttaa muihin maihin, jopa muihin maanosiin, ja ystävyys jatkuu entisenlaisena.
Piilomaja, tuntuu rauhoittavalta lukea tuo "kaksi". Omiani en osaa laskea, koska en pysty kunnolla määrittelemään koko ystävyyttä, mutta tulee aina hölmistynyt olo, kun kuulen jonkun tipauttelevan ystävä-sanaa kovin tiheään. En vaan jaksa uskoa, että kenelläkään on tusina ystävää.
Ystävyys on niitä asioita jotka eivät määritteitä kaipaa. Se on vähän kuin usko. Tai rakkaus. Jotain josta on vain tietoisuus, että näin ajattelen, näin koen eikä siinä selittelyitä tarvita. Onneksi.
VastaaPoistaYstävyyden taso vaihtelee elämäntilanteiden myötä ja sekin on elämää, vaikka jokin vaihe voi kipeältä tuntuakin. Minunkin ystäviäni on elämä vienyt maailmalle. Senkin sallii hyvällä ystävälle, ettei hän aina ole läsnä ja siellä missä häntä kaipaisin.
Eilen tänään huomenna, totta! Sekin, että ystävyys syntyy joskus ennen kuin olisi edes mitään selitettävää. Tarkoitan, tai hapuilen jotain sellaista, että joskus vaan tuntee että ystävyys on alkanut vaikka ei tiedä miksi.
VastaaPoistaTosi kaunis tuo kollaasi, aivan lumoava.
VastaaPoistaAjattelen ystävyydestä kuten sinäkin. Nykyisin varsinkin tuntuu, ettei tosiystäviä voi olla kovin paljon, sillä aika ei meinaa millään riittää ihmisten kanssa yhteydenpitoon. Toisaalta kyllä luulen, että on myös sellaisia lapsuuden ystäviä, joita ei tarvitse niin usein nähdä ja silti kaikki jatkuu siitä, mihin se on viimeksi jäänyt. Muttei niitä paljon ole.
Kirjailijatar, Kiitos!
VastaaPoistaTässä on vielä sekin, että useimmat meistä tapaavat päivittäin niin suuren määrän ihmisiä, että tarve saada olla yksin on ehkä suurempi kuin koskaan historian aikana. Toisaalti on kulttuureita, Euroopassakin, joissa kollektiivisuus on paljon suurempaa kuin meillä, yksinolon tarvetta ei kenties ole, ja ystäviä saattaa todella olla monta.
MInulla ei ole täällä missä asun yhtäkään ystävää, ei edes tuttavaa mutta se on oma valinta. Tarkoitan etten ole ketään mistään etsinyt enkä hakeutunut paikkoihin joissa voisi ystävystyä.
VastaaPoistaPiilomaja, ymmärrän, koska itsekin huomaan yhä enemmän vetäytyväni ja vetäväni pienemmäksi omia ympyröitäni. Kuvittelen ymmärtäväni, ettei kyse ole minkäänlaisesta depressiivisyydestä tai kyynisyydestä vaan päinvastoin viihtymisestä ja yksinolosta nauttimisesta. Otan riskin tulla väärinymmärretyksi ja kärjistän: " Mä tykkään olla mun kanssa".
VastaaPoistaVoi miten hyvää tekevä tämä postauksesi!kiitos Pirkko!
VastaaPoistaYstävyydessä on kyllä myös jotain hirveän vaikeaa. Minulla on ollut monia valtavan tunnepitoisia ystävyyksiä, jotka ovat sittemmin loppuneet, samaan tapaan kuin rakastetusta erotaan. Se on kai tyypillistä nuorille naisille, jollainen minäkin vielä en-niin-kovin-kauan-aikaa-sitten olin. Siis se että ystävyydet ovat intensiivisiä ja loppuessaan aiheuttavat sydänsuruja.
VastaaPoistaMitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan ja kaipaan sellaista ihmisten välistä mutkatonta kanssakäymistä, johon liittyy lämpöä ja keskinäistä kunnioitusta, mutta joka ei välttämättä ole suoranaista ystävyyttä (tai ehkä se juuri onkin). Tarkoitan sitä, että ihmisiä ei tarvitse tuntea kovin hyvin voidakseen keskustella heidän kanssaan, syvällisestikin, vaikka sekään ei ole aina tarpeen. Omassa elämässäni tällaisen vuorovaikutuksen merkitys on kasvanut ehkä tiiviimpien suhteiden kustannuksellakin.
Maria, kiitos itsellesikin!
VastaaPoistaLumikko, joku väitti jossain ihan hiljattain, että ystävyyden loppuminen on vielä tuskallisempaa kuin rakkaussuhteen loppuminen. En tiedä onko.
Se, voiko keskustella jonkun kanssa syvällisemmälläkin tasolla, on kiinnostavaa. On ihmisiä, joita on tuntenut vuosikaudet, joiden kanssa on rupatellut kaikkea mukavaa ja joiden kanssa viihtyy, mutta jotka eivät sittenkään ole avanneet itseään pintaa syvemmältä, ja joita ei oikeastaan opi tuntemaan. Toisaalti on niitä, jotka sukeltavat pelottavan syvälle heti kättelyssä. Jossain siinä välissä on vähitellen pienenevä kunnioittava etäisyys, jossa kevytystävyydestä saattaa kehittyä syvempi ystävyys.