Meillä on toinen jalka Tallinnassa. Harpomme usein Suomenlahden yli, mutta silti on yhä enemmän asioita, joita en ymmärrä. On niitäkin, joita luulen ymmärtäväni, mutta jotka tekevät minut surulliseksi tai vihaiseksi.
Nyt olisi viissiin viisasta kirjoittaa nätisti. Mutta niin on, etten ymmärrä sitä kovuutta, joka hyökkää silmille monissa asenteissa ja arvoissa. Liikenteessäkin, ja uudessa arkkitehtuurissa. Ja Vanhaakaupunkia suren niin kuin surraan vakavasti sairastunutta, sillä ruton lailla leviävät matkamuistorihkamamyymälät valloittavat kivijalkapuodin toisensa jälkeen.
Sitten on onneksi toinenkin todellisuus. Huikean kauniit, pieteetillä entistetyt ikivanhat talot, kasvonsa pesseet puutaloalueet puutarhoineen, Tallinnanlahti, jonka yläpuolella hassut pilvet elävät elämäänsä tavalla, jota en ole nähnyt missään muualla, mummot, jotka myyvät Vapaudenaukiolla omien pienten puutarhojensa kukkia, marjoja ja hedelmiä. Nämä mummot, joiden isät, miehet ja veljet katosivat Siperiaan tai viinaan, ja joista moni itsekin on palannut Siperiasta, kuulustelukammioista tai ainakin suljettujen verhojen takaa. Ei Sofi Oksanen turhia kirjottele. Tähän toiseen todellisuuteen kuuluvat myös kirjaimellisesti raunioista nousseet kirkot, joissa monet papit tekevät työtä ilman palkkaa, ja joissa käy yhä enemmän nuoria ihmisiä.
Lempikahvilani pöydillä palaa viininpunaisia kynttilöitä, ja ikkunan takana sataa ensilumi punavihreille villiviineille. Minulla on hyvä olla vaikka ymmärrän aina vaan vähemmän. Ei minun tarvitsekaan ymmärtää.
Onpa kauniita kuvia, hivelevät silmää ja mieltä.
VastaaPoistaKaikissa kaupungeissa taitaa olla kaksi todellisuutta, vähintään. Ja turisti näkee yleensä vain sen toisen, kun nopeasti jossain poikkeaa. Siitä on jo kaksi vuotta, kun kävin Tallinnassa.
Ihania kuvia. Vanhana Viron asukkina, ymmärrän mistä puhut. Mutta onneksi muutokset eivät etene niin nopeasti muualla kuin Tallinnan ydinkeskustassa:)
VastaaPoistaKirjailijatar, kirjoitit että todellisuuksia on kaikkialla vähintään kaksi. Jännää tuo vähintään. Jotenkin sitä aina yrittää mahduttaa todellisuuksia kahteen ääripäähän, vaikka kuinka tietää, ettei se niin mene.
VastaaPoistaLeena, sen todella huomaa jos ajaa vähänkin Tallinnan ulkopuolelle. Poikkeuksina kuitenkin esim. Kakumäen kaltaiset uudet lähiöt linnamaisine omakotitaloineen.
Kuvat ilahduttavat, varsinkin lumikuvat. Sieltä on ihanan helppoa käydä Tallinnassa. Viime käynnistäni on jo neljä-viisi vuotta. Voisinkin lähteä taas joskus.
VastaaPoistaAjattelen joskus, että vanhaa kovuutta on paljon vielä meidänkin asenteissamme. Meidän pitää pärjätä yksin, jokaisen tulee huolehtia vain itsestään eikä ihmisiä tarvitse edes tervehtiä.
Katriina, kun kirjoitin virolaisesta kovuudesta, ajattelin samalla, että samaa lajia on kyllä meilläkin, jopa ehkä enemmän. Jotenkin vaan osaamme piilottaa sen, Virossa se ehkä on salonkikelpoisempaa, koska neuvostoaikana kovuus oli elinehto ja kunnioitettava ominaisuus.
VastaaPoista