Lapsenlapsi opettelee kävelemään. Kupsahtelee. Itkee.
Puhallan ja se tepsii.
Luulen tietäväni miksi puhallus on niin tehokasta.
Kun puhaltaa, ei voi samalla puhua. Varsinkaan ei tyhjiä, turhia sanoja.
Tärkeintä ehkä se, ettei puhaltaessa voi neuvoa. Ei edes neuvoskella.
Puhaltajan sanaton viesti on: Tiedän, että sinuun sattuu. Olen tässä vierelläsi. Näen sinut. Kuuntelen sinua. Välitän.
Tämä toimii silloinkin kun lohdutettava osaa jo kävellä, eikä välttämättä tarvitse edes puhaltaa, jos vaan muuten pystyy pitämään suunsa kiinni.
Voi miten ihanasti ajateltu, varmasti totta! Ja niin kaunis tuo työ, onko sinun tekemäsi?
VastaaPoistaTäällä yksi, joka luultavasti puhuu lohduteltavansa pyörryksiin. Pitää ruveta puhaltelemaan enemmän.
VastaaPoistaAivan ! Varsinkin lasten ja nuorten kohdalla me aikuiset puhumme liikaa. Asettelemme asiat ja ajatukset pienten päähän kuuntelematta heitä. Luulemme olevamme viisaampia...huh huh, kunpa osaisi itsekin olla enemmän hiljaa, ja antaa pienten mielipiteille tilaa.
VastaaPoistaSatu, kollaasi, oikeastaan tässä näkyvissä vain osa siitä, on tekemäni. Se kuuluu n. 20:n kollaasin sarjaan, joissa kaikissa mukana vanhoja virolaisia dokumentteja, valokuvia, sekalaista romua, omia akvarellejani ja öljyliitumaalauksiani. Töiden näyttely oli Tallinnassa Rahvarannan museossa toissasyksynä.
VastaaPoistaLiina, hymyilen pyörryksiinlohduttelulle vaikka ei varmaan pitäisi. Ja vaikka puhaltamisesta kirjoitin, en kyllä koe olevani mikään puhallusmestari itsekään.
Wihtori, onneksi ulkoapäin istutettu harvoin kasvaa aikuisten päässä. Saattaa kyllä keikkua siellä aikansa, mutta putoaa sitten onneksi pois.
VastaaPoistaPienten kohdalla on toisin, ja siinä todella vaaditaan pienen kunnioittamista, ettei menisi asettelemaan ajatuksiaan ja asenteitaan miten sattuu.
Juuri eilen mietin sitä, kuinka tehokasta puhallus on. Ei ole ehkä mitään niin parantavaa kuin puhallus. Ja nimenomaan äidin puhallus. Jos psykologit osaisivat tehdä jotain yhtä mainiota, heiltä loppuisi asiakkaat!
VastaaPoistaLeena, psykoterapia on kai parhaimmillaan juuri äidin puhallusta. Siis jonkinlaisena korvaavana ja korjaavana kokemuksena. Siihen vaan tarvitaan usein niin paljon enemmän aikaa kuin oikeiden äitien oikealla hetkellä puhaltaessa. Kun kipeiden päälle on kasvanut vuosien paksuinen rupi ei kertapuhallus enää riitä.
VastaaPoistaPuhallus, miten hieno tulkinta sen voimasta. Juuri nii8n se on. Puhalletaan.
VastaaPoistaArleena, yritetään ainakin!
VastaaPoistaJuuri näin se on♥
VastaaPoistaViisas mamma, sä olet kyllä aina ollut maailman paras lohdutushenkilö.
VastaaPoistaSiis lohduttajahenkilö -ei niinkään lohdutettava.
VastaaPoistaMaria, on se, mutta silti ainakin itse joudun usein toteamaan että voi mun suuri suuni!
VastaaPoistaTytär, voi muruseni!
Hei! Tulin katsomaan blogiisi kun olit yks kaks tupsahtanut blogini lukijaksi. Kiitos vaan! Ihana puhallus. Sen parantava voima on ihmeellinen. Se puhaltaminen tuleekin jokaiselta puhaltajalta ihan kuin selkäytimestä. Se on sillä hetkellä kun pitää puhaltaa ihan itsessäänselvyys, onkohan se ihan geeneissä. Se, että se melkein aina toimii, ainakin lieventää kipua onkin sitten jo melkein taikaa!
VastaaPoistaAuli, kiva kun tulit! Olin ihan otettu hienoista käsitöistäsi. Itse en ole käsityöihminen ollenkaan, mutta ehkä juuri siksi ihailen toisten osaamista.
VastaaPoistaPuhaltamisesta pohdintasi siitä, onko se geeneissä, sai minut miettimään osaako myös semmoinen ihminen lohduttaa, joka ei itse ole saanut tulla lohdutetuksi. En tiedä.
Arjessa ihme kyllä törmää lapsiin,
VastaaPoistajotka eivät vielä tiedä puhalluksen voimasta.
Hämmästelevät ihmeissään...
Onni sillä ketä puhallat!
Pioni, voi lapsia!
VastaaPoista