Kunnioittamisesta

Läheinen täytti vuosia. Monia. Tämä läheinen, joka niin monella tavalla on kaukainen.
Emme ole sielunsisaria, emme edes sielunserkuksia.
Puhumme samaa kieltä, mutta sanoilla on meille eri sisältö.
Näemme samat asiat usein täysin vastakkaisina.
Ihastuttavat, vihastuttavat, nolostuttavat ovat meille usein täysin eri asioita.
Välillämme ei ole koskan ollut konfliktia, mutta pelkään, että olemme aiheuttaneet toisillemme pettymyksiä.

Tämän läheisen lähellä olen opetellut sitä, mitä kunnioittaminen pohjimmaltaan on, ja mitä se ei ole.
Opettelen siis, en väitä oppineeni.

Kunnioittaminen ei ole ihailua, ei sitä, että katsoo toista ylöspäin kaula kenossa.
Kunnioittaminen ei ole myötäkarvaan silittämistä.
Kunnioittaminen ei ole kroonista nyökyttelyä eikä kylläkyllän hokemista.

Kunnioittaminen on toisen kohtaamista juuri sellaisena kuin hän on.
Kunnioittaminen on sitä, että luottaa siihen, että toinen on vastuullinen valinnoistaan.
Kunnioittaminen on toisen näkemistä silmästä silmään, samalta tasolta, silloinkin kun ei ymmärrä toista.
Varsinkin silloin.

Pääni hiukan huitelee

Jotkut osaavat olla siinä missä ovat ja tehdä sitä mitä tekevät.
Kun he keittävät kahvia, he keittävät kahvia.
Kun he juovat kahvia, he juovat kahvia.

Minä en osaa.
Minun pääni ottaa varaslähtöjä ja huitelee kolmannessa kun vielä teen ensimmäistä.
Kun keitän kahvia, tyhjennän tiskikonetta, pyyhin pöytää, kirjoitan kauppalistaa ja ripustan pyykkejä.
Kun juon kahvia, luen, kirjoitan, lähetän tekstiviestejä ja muistan unohtuneita.

Huomaisin mielelläni, että ehdin enemmän kuin he, jotka tekevät yhden asian kerrallaan.
En huomaa.

Onnellisesti jämähtänyt

Joku muodin ammattilainen kertoi jossain haastattelussa, ettei voi illalla ottaa esille vaatteita seuraavaksi aamuksi, koska ei voi tietää onko aamulla esimerkiksi punainen olo.

Minulla on varaa vain mustaan oloon. Onneksi nautin siitä. Vaihtelunhaluni saattaa olla alimitoitettu, mutta nautin siitäkin.

Näitä löytyy:
mustia pooloja
mustia t-paitoja (ai että tekisi mieli kertoa valmistaja, mutta en kerro, kun tämä nyt kertakaikkiaan ei ole muotiblogi)
mustia neuleita, jokunen harmaakin
mustia housuja ja hameita (muutamat siniset farkutkin kyllä, ja kesällä valkoisia pellavahousuja)
raidallisia paitoja, useimmat mustavalkoisia
mustia, ehdottomasti läpinäkymättömiä sukkahousuja (on kyllä viininpunaisetkin, olisi myös oliivinvihreät, mutta oikeaa sävyä en ole löytänyt, harmaat paksut palmikkoneuleisetkin tahtoisin löytää)
mustia balleriinoja
mustia talvisaappaita

Sitten yksi poikkeus, ja nyt on pakko kertoa valmistajakin: Sirkka Könösen käsinkudottu, paksu, kirjava neule. Sitäkään en tarvitse punaiseen oloon, vaikka siinä punaista onkin.
Tarvitsen sitä viluiseen oloon, ja se on niin ihana, että oikeastaan on sääli, etten ole useammin viluinen.

Adventti

Seurasaarenselkä jäätyi yöllä. Vielä eilen joku meloi siellä.
Rannassa on nyt avanto ja uimareita, joilla on punaiset posket.
Minulla on punainen nenä ja palelen sisälläkin.
On minulla Hyasinttejakin, niin nuppuisia, ettei niistä tiedä, minkä värisiä ne ovat.
Nenästä tiedän, että se on muuttumassa yhä punaisemmaksi.

Tässä on nyt paljon luksusta. Tulppaaneitakin ja paketti pehmeitä paperinenäliinoja.
Kolmas kuppi maitokahvia menossa, ikkunan takana Talitintti, ovella adventtiseppele.

Illalla sytytän kynttilät parvekkeen kaikkiin lyhtyihin.

Parerisia ihanuuksia

Aika moni ihanuus on tehty paperista.

Kirjat, joita rakastan esineinäkin. Alleviivaan, kirjoitan marginaaleihin, taittelen kulmia tärkempien sivujen merkiksi. (Jos mies lukee tämän, hän rypistelee kulmiaan, koska ei tykkää, että kulmia taitellaan.) Olen hämmästynyt jos jonakin päivänä hankin lukulaitteen. "Kyllä se vielä", sanovat lukulaitteitaan rakastavat toiseksi vanhin pojista ja miniä, jos tätä lukevat.

Lehdet. Yksi matkojen kohokohdista on, kun lentokoneessa saa käteensä kotimaan lehden. Ei haittaa vaikkei se ole edes ihan tuore. Ihanuus jatkuu kotona kun saa lukea kaikki matkan aikana kerääntyneet lehdet.

Kirjeet ja postikortit, paperiset siis, tämä pian historiaan jäävä ihanuudenlaji.

Muistikirjat, luonnoslehtiöt, päiväkirjat ja paksut akvarellipaperit.

Yksi ihanin lapsuusmuistoistani on, kun sain mennä äidin kanssa valitsemaan itselleni paperisen adventtikalenterin. Kävelimme käsi kädessä Hämeentietä ja taivaalta satoi vuoden ensimmäinen lumi.

Kuljen ohi

Tuntuu pahalta ja pitääkin tuntua.

Helsingissä pakkanen, jäinen tuuli, jäiset kadut.
Lähes jokaisessa kadunkulmassa istuu kerjäläinen.

Kuljen ohi. Ohitan, ohitan. Minulla on lämpimät vaatteet ja olen matkalla lämpimään kotiini.
En tiedä.
En ymmärrä.
En osaa.

Putoaako ihmisestä palanen joka kerta kun kulkee ohi?

Pelkään, että tulee päivä, jolloin ei enää tunnu pahalta.

Melkein väärin pussattu

Meinasin pussata väärää poskea tavaratalon lauantaivilinässä. Tyttärellä on näköjään kaksoisolento.

Mieskin erehtyi, ei vaan meinannut. Hukkasi sekunnissa tietokoneen uumeniin puolet kallisarvoisista tiedostoistaan. Ei ilahtunut.

Puolivuotias lapsenlapsi ei erehdy. Syö vihannessosetta avaten pikkuista suutaan kuin linnunpoikanen. Tietää tarkasti koska riittää.

Ei se mitään vaikka välillä erehtyy poskissa ja näppäimissä. Paljon pahempi paikka on se, kun ihminen lakkaa tietämästä koska riittää.