Tuntuu pahalta ja pitääkin tuntua.
Helsingissä pakkanen, jäinen tuuli, jäiset kadut.
Lähes jokaisessa kadunkulmassa istuu kerjäläinen.
Kuljen ohi. Ohitan, ohitan. Minulla on lämpimät vaatteet ja olen matkalla lämpimään kotiini.
En tiedä.
En ymmärrä.
En osaa.
Putoaako ihmisestä palanen joka kerta kun kulkee ohi?
Pelkään, että tulee päivä, jolloin ei enää tunnu pahalta.
Samoissa mietteissä kuljin itse eilen kaupungilla, vaikka en nähnytkään kuin yhden romanialaisen kerjäläisnaisen.
VastaaPoistaMyötätunto naista kohtaan kamppaili muiden ajatusten kanssa. Entä jos tämä onkin vain tapa kerätä rahaa jollekin muulle? Kuka nämä ihmiset on kuskannut tänne? Ei kai se voi olla kovin kannattavaa?
Samoissa aatoksissa olen kulkenut monen monta kertaa keskustassa. En ymmärrä en ja tuntuu pahalta ohittaessa. Luin lehdestä parisen vuotta sitten, että ohikulkeva nainen oli mennyt yhden nuoren kerjäläisnaisen juttusille. Sieltä paljastui siten todellinen tila. Nuoripari oli tullut tänne kerjäläiseksi elättääksensä lapsensa ja isovanhemmat. Tarina päättyi niin että nainen alkoi lahjoittamaan heille rahaa sekä keräsi tukiringin. Perhe on koossa ja asuvat omassa maassaan. Nuoret vanhemmat opiskelevat itselleen ammattia tällä hetkellä :). Lehti muistaakseni oli Suomen kuvalehti josta artikkelin luin. Tunnistin heidät molemmat kuvasta, joten iloon läikähdys heilahti sisälläni :)
VastaaPoistaNiin minäkin, katsetta vältellen, mielessäni samat kysymykset.
VastaaPoistaKatriina, voi kun tietäisikin! Kalle Augustson, joka on vuosikaudet avustanut mm. juuri romanialaisia, sanoo, ettei ole tavannut Suomessa yhtään romanialaiskerjäläistä, jolla olisi yhteyttä johonkin heitä välikäsinä käyttävään tahoon. Se ei tietystikään sulje pois sitä mahdollisuutta, että myös toisin voi olla.
VastaaPoistaDahlia, vaikeaa on ja tulee niin lähelle ja tekee niin avuttomaksi. Pahimmassa tapauksessa kovettaa.
Marie Elisabeth, luin suunnilleen samanlaisen tarinan, kuitenkin eri henkilöistä. Juttu oli muistaakseni Hbl:ssa. On hienoa, että on ihmisiä, jotka jaksavat ja osaavat luottaa siihen, että voivat auttaa täällä ja nyt. On toki totta, että ensisijaisesti pitäisi auttaa siellä, mistä he lähtevät, mutta se koneisto on hidas, ja sen taakse pääsee myös turhan helposti piiloon.
Pioni, katsetta itsekin välttelen, kun hävettää niin.
Niin tuttuja ajatuksia. Minusta tuntuu, että palaset vain kasvavat keoksi sisälläni.
VastaaPoistaMinulla on yksi ystävä, joka on romanitutkija. Hän käy halaamassa kaikki katujen varsien ihmiset, on ystävystynyt heidän kanssaan.
Olisi ideaalia, jos ihmisiä voisi auttaa heidän kotimaassaan, mutta se ei taida olla mahdollista.
Se, että katseen vältteleminen hävettää tai että ohi kulkiessa tuntuu joltain, on hyvä merkki _ihmisyydestä_.
Lumiomena, osuimme kerran jossain etelässä pieneen katoliseen kirkkoon, jossa pappi sanoi saarnassaan:" Jos annat, anna niin, että vastaanottaja voi antaa anteeksi että annat".
VastaaPoistaYstäväsi asenne taitaa olla yksi esimerkki oikeanlaisesta antamisesta.
Samoja ajattelen. En pääse yli. Olen silti onnellinen, että tunnen pahan olon. Onneton olisin, jos voisin vain ohittaa.
VastaaPoistaTuttuja ajatuksia, olen paljon miettinyt samaa. Että miten voin kulkea ohi, ja pitäisikö kulkea ohi, pitäisikö antaa rahaa vai ei. Tunnen itseni aina jotenkin huonoksi, kun kuljen vain ohi. Tuo papin sanoma on hyvä.
VastaaPoistaEmilia, kai se paha olo on merkki siitä, ettei ole vielä hukannut kaikkia palasiaan.
VastaaPoistaKirjailijatar, oli varmaan viisas pappi.
Papin kommentti on hieno. Hieno.
VastaaPoistaLiina, se muistuu mieleeni aika usein, vaikka kuulin sen jo pari vuotta sitten. En kyllä tahdokaan unohtaa.
VastaaPoista