Opettelen vapautta

Äkkiä minulla on aikaa ja vapaus. En enää muista miltä ne tuntuvat ja miten niitä käytetään.
Vuodenmittainen pestini lapsenlapsemme päivähoitajana päättyy, kun hän maanantaina menee päiväkotiin.

Eilen viimeinen leikkipuistoaamu, viimeiset päiväunet kodissamme.
Tietysti niitä tulee vieläkin, mutta ei enää päivittäisinä rutiineina. Vastaisuudessa aijon keskittyä lähinnä  rakastamiseen. Tahdon kyllästää lapsen saduilla, elämän kauneudella ja letuilla.

Olen ollut onnellinen tästä hoitovuodesta. Onnellinen ja väsynyt.
Lapsi on harvinaisen vilkas tapaus, perässä on juostu.
Olen oppinut huomaamaan senkin, etten enää ole kolmekymppinen, jolla on kolmekymppisen voimavarat.

Nyt opettelen vapauttani. Melkein arastelen sen ihanaa paljoutta. Mietin suuntiani.

En säilö enää

Nyt on säilöntäaika, huusi marjanmyyjä kun kuljin ohi. Ei tiennyt, että olen toivoton tapaus. En säilö enää.

Oli aika, jolloin minulla oli puutarha, marjastressi ja omenastressi.
Poimin, pilkoin, muusasin, pakastin. Viikkokaupalla joka syksy. Sitten tuputin perheelle pitkin talvea.
Nyt syömme marjat heti. Sellaisenaan. En tuputa enää.

Kun tänään ohitin marjakauppiaan, tunsin luullakseni samaa kuin murrosikäinen, joka on vapautunut liiasta holhouksesta. Sitäpaitsi virnuilen hänen mainoskylttinsä tahattomalle huumorille vaikka ei ehkä pitäisi kun se on aika usein valitettavan totta.

Sängyn alla jalkapallo

Meillä on vaikeastipestävät ikkunat ja lähes mahdottomat parvekelasit. Onneksi on myös mies, joka pesee ne mielellään.
Sekin on onneksi, että meillä on suunnilleen samanlainen käsitys siitä mikä on riittävän puhdasta, täydellisen puhtaiksi näitä ei saa.

Tänään ehdin uskoa hetken, että täydellisyys on lähellä. Ikkunat ja parvekelasit kiilsivät vastapestyinä, kaikki paikat imuroituina.

Sitten kyläili koiranpentu. Sukelsi salamana juuri-imuroidun sängyn alle ja palasi näkyviin saaliinaan keväästä asti kadoksissa ollut jalkapallo. (Sängynalusta on imuroitu joka viikko.)
Tämä on helpottavaa, täydellisyys ei sitä olisi.

Kohtalainen perustolkku

Suomalaiset ovat kuulemma kunnostautuneet keskusteluntutkimuksessa.
En ole tiennyt että semmoista on olemassakaan, saati että kyseessä on vakavastiotettava tutkimuskohde.

Kiinnostun. Oikeastaan olen aina ollut kiinnostunut tästä, en vaan ole tiennyt että kiinnostukseni kohteella on nimi.
Arjen kohtaamiset, puheen vastavuoroisuus, rupattelu kuin palikkaleikki, tarinat, juorut, katkerat vihjailut, valheet.
Kaikkein kiinnostavinta ehkä se, mitä sanotaan kun ei sanota.
Ilmeet, eleet.

Jokainen meistä, kielitaidottominkin, puhuu useaa kieltä.
Ystävälle yhtä, vihamiehelle toista, lapselle, puolitutulle, vanhukselle, hankalalle, fiksulle, eri kieltä jokaiselle.
Jos ei pysty varioimaan puhettaan, saattaa tulla paljastaneeksi puutteita eläytymiskyvyssään. Samoin, jos ei pysty kuuntelemaan.

Hyvät keskustelut, joskus keskinkertaisetkin, ovat rikkautta.
Kevytkeskustelut sopivasti annosteltuina ehkä myös. (Itse tahdon annokset melko pieninä.)

Sitten on sanoja.jotka haavoittavat. Tahallisesti haavoittavaksi sylkäistyt, tai ne, joita puhuja ei aavista satuttaviksi. Melkein julminta myrkyllinen vaikeneminen.
Onneksi on myös parantavia sanoja, parantavaa hiljaisuuttakin.

Toivon, että omassa puheessani olisi edes kohtalainen perustolkku ja tarvittaessa pyöristetyt kulmat.
---
Kuvassa fragmentti Simon Evansin kollaasista 300 Secrets.

Haltioituminen

Ihmisen haltioituminen, lähes päätön ihastuminen ja kiinnostus jostakin, on rikkautta.
Jos ei ryhdy kateelliseksi, rikkaudesta saa osansa myös se, joka seuraa sitä läheltä. Se tarttuu.

Lapset ovat haltioitumisen mestareita. Toistavat piirroksissaan ja puheissaan kiinnostuksensa kohteita kunnes kiinostus on tehnyt tehtävänsä ja antaa tilaa uudelle.
Jos lapsiltamme kysyttäisiin mihin minä olen humpsahtanut, mainitsisivat todennäköisesti kirjat, kukat, kahvin, mustat poolot ja raidalliset paidat. Ei suurta eikä vaikuttavaa, mutta ihania asioita jokainen noista.

Jos ei uskalla haltioitua, ei uneksia, tuskin pettyykään, mutta tasaisenharmaa turvallisuus näivettää.
Sekin tarttuu.

En usko, että pettyminen on vaarallista.
Rehellinen itku on arvokasta. Parhaimmillaan se puhkoo paiseita, parantaa ja pesee tilaa uudelle.

Veljeni ampui Bobrikoffin

Aamukahvia juodessani nokin uutisia. Kahvi piristää, uutiset eivät.

Kahvin jälkeen liikenteeseen.
Eduskuntatalon lähistöllä seisoo joukko nuoria osoittamassa mieltään. En ehdi nähdä mistä kyse, mutta huomaan ajattelevani että hyvä.
Sitten kerron itselleni että olen pöhkö. Pitäisi sentään tietää mistä kyse jos kerran sanoo sitä hyväksi.

Hyvää tässä on kai ainakin se, että mieltään osoittavat nuoret uskovat voivansa vaikuttaa.
Itse ajattelen liian usein etten voi.

Ehkä jokainen voi, eikä mielenosoitus onneksi ole ainoa tapa vaikuttaa, mutta ei välttämättä huonokaan.
Välttämättä ei edes nuorten hommaa.

Taiteilija Sigrid Schaumann osallistui yli yhdeksänkymmenvuotiaana Vietnamin sotaa vastustavaan mielenosoitukseen. Poliisi otti asiakseen kuulustella tempaukseen osallistuneita. Sigrid Schaumannilta kysyttiin onko hän ennenkin ollut tekemisissä poliisin kanssa, ja kuulusteltava vastasi: "Kyllä olen, silloin kun veljeni ampui Bobrikoffin."

Porukat

Torilla jossa käyn, tai jonka ainakin ohitan päivittäin, kokoontuu toriparlamentti. Noin kymmenen noin viisikymmenvuotiasta rennontyylikästä miestä istuu puhumassa maailmaan tolkkua. Joka päivä.

Myös naapurillani on porukka. 90-vuotias muusikko tapaa orkesterikundejaan rantakahvilassa "poikien keskiviikkokahveilla". Välillä roudaavat soittovehkeensä milloin millekin keikalle.

Itse kuuluin kauan sitten naisten torstaikahvijoukkueeseen. Sitten tuli muuttoja ja muuttumisia, enkä tiedä mitä kahvikavereilleni, yhtä uskollista ystävää lukuunottamatta, nykyään kuuluu.

Pakko sanoa: Olen vähän kateellinen noille äijäporukoille. Sanon äijä, koska se on minusta kaunis ominaisuus ja nimenomaan adjektiivi.
Kaipaan omaa kahviporukkaa, jossa naispuoliset äijät puhuisivat omia tärkeitään.