Ihmisen haltioituminen, lähes päätön ihastuminen ja kiinnostus jostakin, on rikkautta.
Jos ei ryhdy kateelliseksi, rikkaudesta saa osansa myös se, joka seuraa sitä läheltä. Se tarttuu.
Lapset ovat haltioitumisen mestareita. Toistavat piirroksissaan ja puheissaan kiinnostuksensa kohteita kunnes kiinostus on tehnyt tehtävänsä ja antaa tilaa uudelle.
Jos lapsiltamme kysyttäisiin mihin minä olen humpsahtanut, mainitsisivat todennäköisesti kirjat, kukat, kahvin, mustat poolot ja raidalliset paidat. Ei suurta eikä vaikuttavaa, mutta ihania asioita jokainen noista.
Jos ei uskalla haltioitua, ei uneksia, tuskin pettyykään, mutta tasaisenharmaa turvallisuus näivettää.
Sekin tarttuu.
En usko, että pettyminen on vaarallista.
Rehellinen itku on arvokasta. Parhaimmillaan se puhkoo paiseita, parantaa ja pesee tilaa uudelle.
Aika paljon samoista asioista haltioudun minäkin...:)
VastaaPoistaHaltioidutaan, ettei näivetytä!
Olen siis myös rikas,
VastaaPoistaosaan haltioitua ja
nautin siitä.
Innostuminen on elämän suola.
VastaaPoistaIrmastiina
VastaaPoistaTämmöiset pienet arki-ilot ovat siinäkin suhteessa hienoja, että ne antavat mahdollisuuden ainakin pieniin päivittäisiin haltioitumisiin.
Rva Pioni
Olet! Surullisen moni ei osaa nauttia isoistakaan ihanuuksista.
Ina
Ja sokeri.
Hullaantuminen ja haltioituminen on tuttua, tunne vie hetken mennessään. Raidat ovat minullekin muuten iki-ihastus, joita pitää aina olla kaapissa, mieluiten seilorityyppisiä.
VastaaPoistaSen täytyy olla muuten synnynnäinen ominaisuus, haltioitumisen kyvyn.
Katriina
VastaaPoistaLuulen, että kaikilla on se aluksi, mutta sitten jotkut kadottavat sen matkan varrella. Liika järkiintyminen ja liika tieto eivät ehkä sovi ihmiselle.
Haltioituminen on ihanaa! Kyllä jokainen varmaan muistaa jonkun tapahtuneen lapsuudestaan. Kuinka syvästi kykeni tuntemaan ja aistimaan ihastusta ja onnentunnetta…
VastaaPoista”Järkevöityessämme” kadotamme haltioitumisen kykymme? On se surullista, jos ”aikuinen meissä” vaatii asiallista pidättyväisyyttä, tukahduttamaan uteliaisuuden, ihmettelyn, kummastelun ja ihastuksen. Omalta osaltani yritän vaikuttaa, että en menisi sellaiseen mukaan, vaan varjelisi itsessään haltioitumisen ja hurmioitumisen kykyä. Yrittäisi myötävaikuttaa sitä muihinkin.
Rita
VastaaPoistaUsein sitä varmaan sammuttaa oman innostuksensa ihan huomaamattaa, tai siksi, että pitää sitä jotenkin sopimattomana, mutta sitten on heitä, jotka toimivat kuin palokuntalaiset: aina valmiina sammuttamaan muiden innostusta. Minäkään en tahdo mennä mukaan semmoiseen.
Olet sinä viisas nainen. Totta, lapset ovat haltioitumisen mestareita. Onneksi osaan itsekin vielä haltioitua. On jotenkin ihanaa, että jokaisessa päivässä piilee mahdollisuus haltioitumiseen ja inspiroitumiseen.
VastaaPoistaKirjailijatar
VastaaPoistaOnkohan muuten niin, että eri maissa on erilaiset haltioitumiskiintiöt, siis sen suhteen, mikä on sopivaa? Jos on, niin Suomen kiintiö saattaa olla muita pienempi.
Voi muuten ollakin...ehkä etelässä ainakin näytetään haltioituminen vapautuneemmin. Täällä pidätellään.
PoistaKyky innostumiseen ja hakltioitumiseen auttaa pitämään masennuksen loitolla. En tiedä, mikä tappaa joidenkin haltioitumisen kyvyn. Epäonnistumisetko tai tunne siitä? Äitini on hyvä esimerkki haltioitumisen mestarista. Kun hän oli kuollut ja menimme tyhjään kotiin, se oli täynnä monelaisia kesken jääneitä projekteja. Oikein tunsin siinä surun keskellä, että loppujen lopuksi hän eli onnellisena kuolemaansa asti.
VastaaPoistaPäivi
VastaaPoistaLiikutti tuo, mitä sanoit äidistäsi. Kaunista ja totta.