Suomalaiset ovat kuulemma kunnostautuneet keskusteluntutkimuksessa.
En ole tiennyt että semmoista on olemassakaan, saati että kyseessä on vakavastiotettava tutkimuskohde.
Kiinnostun. Oikeastaan olen aina ollut kiinnostunut tästä, en vaan ole tiennyt että kiinnostukseni kohteella on nimi.
Arjen kohtaamiset, puheen vastavuoroisuus, rupattelu kuin palikkaleikki, tarinat, juorut, katkerat vihjailut, valheet.
Kaikkein kiinnostavinta ehkä se, mitä sanotaan kun ei sanota.
Ilmeet, eleet.
Jokainen meistä, kielitaidottominkin, puhuu useaa kieltä.
Ystävälle yhtä, vihamiehelle toista, lapselle, puolitutulle, vanhukselle, hankalalle, fiksulle, eri kieltä jokaiselle.
Jos ei pysty varioimaan puhettaan, saattaa tulla paljastaneeksi puutteita eläytymiskyvyssään. Samoin, jos ei pysty kuuntelemaan.
Hyvät keskustelut, joskus keskinkertaisetkin, ovat rikkautta.
Kevytkeskustelut sopivasti annosteltuina ehkä myös. (Itse tahdon annokset melko pieninä.)
Sitten on sanoja.jotka haavoittavat. Tahallisesti haavoittavaksi sylkäistyt, tai ne, joita puhuja ei aavista satuttaviksi. Melkein julminta myrkyllinen vaikeneminen.
Onneksi on myös parantavia sanoja, parantavaa hiljaisuuttakin.
Toivon, että omassa puheessani olisi edes kohtalainen perustolkku ja tarvittaessa pyöristetyt kulmat.
---
Kuvassa fragmentti Simon Evansin kollaasista 300 Secrets.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti