Me yllätykset

Olemme yllätyksiä. Jokainen jossain määrin.
Useimmat kauniimpia kuin ensivilkaisulla luulisi. Useimmat myös haavaisempia.

Toisenlaisia yllätyksiä ovat he, joiden hymyjen takaa paljastuu kyynisyys ja katkeruus. Luulen, että silloin on viisasta ottaa etäisyyttä, kiertää kaukaa.

Silti uskon, että on parempi olla sinisilmäinen kuin suojautua niin, etteivät mitkään piikit tunnu. Ratkaisevinta taitaa olla se, mistä suunnasta katselemme, missä valaistuksessa ja miten etäältä.

Reppana kiljahtelee

Selkä kiukuttelee, ei tykkää mistään, eikä tämä ole ensimmäinen kerta.

Minä kiljahtelen. Se ei ole eleganttia. Elegantit eivät kilju vaikka selässä olisi oikeakin puukko.

Ymmärrän: Jos kuvittelen olevani vahva ja haavoittumaton, silloin vain kuvittelen.
Ei kukaan ole.
Vahvinta kai on se, että uskaltaa joskus olla juuri niin reppana kuin oikeasti on. Ja se, että uskaltaa ottaa vastaan apua.

Tänään minulla on aika fysioterapeutille.

Demokraattinen perhekokous

Isänpäivän kunniaksi vapaa lainaus taannoisesta Hesarista:
Opettaja kysyi luokalta mikä on tärkeintä ihmisoikeuksissa.
"Että saa ilmaista mielipiteensä", oppilas vastasi.
Toinen oppilas kertoo, mitä on demokratia. Hänen äitinsä halusi antaa uudelle pikkuveljelle nimeksi Abdullah, mutta muu perhe oli eri mieltä. Pidettiin perhekokous, jonka jälkeen pikkuveljelle annettiin nimeksi Abdullah.

Hyvää isänpäivää kaikki isät!

Siirtymäriitti

Talvi käväisi. Suli sitten pois.
Parvekkeen talvi on toisenlainen. Se alkaa siirtymäriitillä, ei sula vaan jatkuu, kunnes seuraava riitti siirtää parvekkeen seuraavaan aikaan.

Kesäparvekkeesta tuli talviparveke kun siirsin Pekarkuut sisälle. Osasta napsin pistokkaita jo viikkoja sitten.
Täytin ruukut männynoksilla ja valkoisilla Callunoilla.
Tyynyt varastoon. Lyhdyt varastosta.

Pistokkaat ovat juurtuneet. Kurkkivat kohti valoa etelänpuoleisilla ikkunalaudoilla.
Enää kuusi kuukautta ja istutan ne parvekkeelle, josta taas tulee kesäparveke. Mutta sitä ennen parveke muuttuu jouluparvekkeeksi ja kevätparvekkeeksi.

Ja naapurin parvekkeella nukkuva vastasyntynyt vauva kasvaa.

Reipas kroppa sanoo

Äidin mielestä en ollut reipas lapsi.
Äidin mielestä reipas lapsi oli sellainen, joka urheili ulkona.
Minä luin. Sisällä.
"Nyt ulos reippailemaan!" komensi äiti. Olin kovasti tottelevainen lapsi. Lähdin reippaasti.
Kirjastoon. Lukemaan.

Urani reippaana sisälsi kyllä partiota ja suunnistusta, hiihtoa ja jopa uimaopettajana oloa, mutta reippailu säilyi sanana, joka oli mielestäni paitsi hoopo, myös vastenmielinen.

Olen opetellut kuuntelemaan kroppaani. Se on fiksu. Se tietää ja sanoo.
Koko edellisen viikon se sanoi:"Lepää ja nuku!"
Flunssa, joka ei mennyt koska ei oikein kunnolla tullutkaan, meni sitten kuitenkin, ja kroppa alkoi pyytää liikuntaa.

Kävelin pitkät, ihanat kilometrit ja nautin jokaisesta.
Melkein reippailin.

Kuuntelemisesta

Oman äänen ja omien arvojen kuunteleminen ja kuuleminen ei ole itsestäänselvyys. Vaikka en osaa enkä halua määritellä ystävyyttä, huomaan silti etsiväni jotain määritelmäntapaista.

Tämän löydän yhä uudelleen: Ystävyys on valmiutta kuuntelemiseen. Siihen, että jaksaa ja tahtoo kuunnella toista niin kauan, että tämä alkaa kuulla oman äänensä. Kyse ei kuitenkaan saa olla terapeuttisesta kuuntelemisesta. Terapian ja ystävyyden ratkaiseva ero on siinä, että ystävyydessä kuunteleminen ja avautuminen on vastavuoroista.

Itse kuulen oman ääneni luovissa prosesseissa, kirjoittamisessa ja maalaamisessa.
Värit puhuvat.
Paperi kuuntelee.

Hallionni

Kun olin pieni, äiti vei minut usein Hakaniemen kauppahalliin. Tunsin, että jaoimme kokemuksen jostain hienosta ja tärkeästä. Aikuisena muutin kymmeneksi vuodeksi kauas pois Helsingistä, mutta joka kerta Helsingissä käydessäni kävin hallissa, ja aina tunsin samaa hallissakäynnin onnellisuutta kuin lapsena.

Olen halunnut jakaa hallikokemukseni omien lasteni kanssa, vienyt sinne jokaisen vuorollaan, aina yhden kerrallaan. Mietin, miksi vain yhden. Arvaan: tässä ei niinkään ole kyse kinkuista ja juustoista, nauhoista ja nauriista, vaan jonkinlaisesta vihkiytymisestä konstailemattoman alkuperäisyyden maailmaan.

En ole ollenkaan varma ovatko hallireissut merkinneet mitään tästä omille lapsilleni. Sittenkin odotan kovasti pikkuisen lapsenlapseni kasvamista hallikaverikseni.
---
Siitä sensijaan olen varma, ettei olisi kannattanut kuljettaa hallista ostettua ihanaa, voimakastuoksuista juustoa käsilaukussa.