Tähän hetkeen eivät mahdu kirkkaat värit

Ateneumissa on parhaillaan laajin milloinkaan järjestetty Helene Schjerfbeckin taidetta esittelevä näyttely.
Olen siirtänyt menemistäni sinne niinkuin siirretään kallisarvoisen viinipullon avaamista.
Odotin sopivaa hetkeä. Tänään se tuli.

Viivyin yli kaksi tuntia, ja tapahtui se, mikä tapahtuu kun hieno viini on avattu, kaadettu laseihin, nautittu.
Jälkimakukin on hyvä ja pitkä.

Kun tulin ulos Ateneumista olin onnellinen siitä, että iltapäivä oli harmaa ja tihkusateinen.
Nyt en tahdo nähdä mitään vähääkään räikeää, en edes kirkkaita värejä.
Mieluiten pitäisin silmäni kiinni ja katselisin muistikuviani Ateneumissa näkemästäni.

Ikävöin peiliä, joka ei oleta

Kymmenen päivää kodissamme tepsutellut koiranpentu lähti omaan kotiinsa.
Pyyhin tassunjäljet lattioilta ja huomaan, että ikävöin. Tarkemmin ajateleen ikävöin pennun katsetta. Se ei huijaa.

Ihmisen katse huijaa usein, ja se on vaarallista, sillä peilaamme itseämme toistemme silmissä, ja kuva, jonka niissä näemme ei läheskään aina ole totta.
Jos katsoo kuvaa, joka ei ole totta, unohtaa helposti kuka ja millainen oikeasti on. Muuttuu. Ryhtyy yhdelle yhdeksi, toiselle toiseksi.

Luulen, että koira näkee tarkasti.
Sen silmissä näin, ainakin hetken, itseni sellaisena kuin olen silloin kun mikään peili ei oleta.

Suren jo nyt

Tuntuu siltä, että lähes jokaisessa lehdessä jonka olen viimeaikoina saanut käteeni, on kuvia kodeista, joissa kirjat on järjestetty hyllyihin värien mukaan.

En ota kantaa systeemin visuaaliseen puoleen, mutta ihmettelen miten värin mukaan järjestetyistä kirjahyllyistä pystyy löytämään etsimänsä. Silti jokaikinen kirjahylly, jossa on paljon kirjoja, tekee minut iloiseksi, oli niiden järjestys sitten mikä tahansa.

Tiedän, että pian, ei ehkä kovinkaan kaukaisessa tulevaisuudessa, paperille painetut kirjat käyvät harvinaisiksi, ja että kirjahyllyille käy samoin.
Suren sitä jo nyt.

Ei haittaa

Aamu ei ole oikeastaan vielä alkanut, mutta lainakoira ilmoittaa, että nyt olisi viisainta lähteä ulos.
Vedän parhaat hetkensä kokeneen popliinitakin yöpukuni päälle, jalkaan raidalliset villasukat ja sandaalit. Vain koira on elegantti.
Ajattelen: Ei minua nyt kuitenkaan kukaan näe.

Porraskäytävässä vastaan porhaltaa suuri, hiestä läpimärkä mies ilman paitaa. Jakaa aamulehtiä, ja on paidan riisuessaan ajatellut ehkä samoin kuin minä: Kukaan ei näe.

Opetus numero yksi: Milloin ja missä tahansa voi tulla nähdyksi. Varmimmin silloin kun oikein kunnolla repsottaa.

Opetus numero kaksi: Ei se haittaa.

Kuulkaapas nyt pikkurouva

Naista kuunnellaan eritavalla kuin miestä. Usein huonommin tai ei ollenkaan. Tämä kuulemma koskee jo pienten tyttöjen kuulluksitulemista.

Henkilökohtainen pohjanoteeraukseni taisi olla autokorjaamossa kuulemani- Kuulkaapas nyt pikkurouva. Myös lukuisten remonttiemme yhteydessä olen joutunut kuulemaan samansuuntaisia kommentteja, eikä kyse läheskään aina ole ollut ammattitaidottomuudestani tai muusta ilmeisestä hölmöilystäni.

Olen huvitellut useissakin tilanteissa seuraamalla systeemiä, joka menee niin, että nainen sanoo jonkun mielipiteen tai ehdotuksen, ja paikallaolevat miehet jyräävät sen mahdottomana, jopa naurettavana. Sitten kuluu hetki, ja pian joku miehistä sanoo täsmälleen saman mitä jyrätty nainen hetki sitten, ja nyt mieskööri nyökyttelee yksimielisenä ja toteaa- Olipa hyvä ehdotus.
Se, joka kiekuu on aina kukko.

Hoidettu on

Aina sä hoidat jotain, totesi ystäväni.
Ei nyt sentään ihan aina, mutta totta, hoidettu on.

Juuri nyt hoidossa koira. Pieni karvapallo, vähän pentu vielä.
Meillä menee yllättävän hyvin, pieneen ei ole iskenyt edes koti-ikävä.
Edessä vielä reilu viikko yhdessäoloa.

Mietin ystäväni toteamusta.
Onko minulla ylimitoitettu tarve hoitaa?
En tiedä.
Sen tiedän, ettei yksikään meistä porskuttele läpi elämäänsä niin, ettei jossain vaiheessa tarvitsisi hoidetuksi tulemista.
Usein monessakin vaiheessa.
Ehkä sen asian kääntöpuoli on se, että hoitaminen, oli sitten kyse kissoista, koirista, akvaariokaloista tai lapsista, sairaista tai terveistä, surullisista tai iloisista, on osa ihmisenä olemista.

Vierasnaula

Pitäisikö pystyä antamaan lahjaksi jotain, joka omasta mielestä on rumaa, jopa vastenmielistä, mutta josta tietää vastaanottajan ilahtuvan?

Onko väärin säilyttää kaappien uumenissa lahjaksi saamiaan esineitä, joista ei pidä, mutta jotka poimii kunniapaikalle lahjanantajan tullessa vierailulle?
Entä Vierasnaula, se, johon ripustetaan maalaus, jota jaksaa katsella vain sen hetken kun maalauksen antaja on paikalla?

Toisaalti on lahjoja, toisenlaisia, aidosti ilahduttavia. On vaikka kuinka jos alkaa muistella. Niitäkin joita lahjan antaja ei ole edes lahjaksi mieltänyt.
Metsämansikat heinänkorressa, odottamattomat kauniit sanat, lapsen märkä suukko poskella.