Parvekkeellamme on yksinäinen hanurinsoittaja.
Kaupungin sinisessä bussissa on vieressäni vieras täti.
Puhui. Kertoi elämästään. Kertoi paljon.
Ihan normaalia puhetta kyllä, normaalinoloinen tätikin.
Silti minä kiusaannuin, sitten kiusaannuin siitä, että kiusaannuin.
Kotiin päästyäni sytytän kynttilän parvekkeen lyhtyyn.
Yksinäinen seinällä katsoo minua. Katson takaisin ja häpeän.
Täti bussissa oli todennäköisesti myös yksinäinen, ehkä kovin, kovin yksinäinen.
------
ps. Hanurinsoittaja on Erkka Auermaan savireliefi, tarkemmin sanottuna pieni osa siitä.
Juuri eilen tapasin kaverini pihassa jonkun vanhan miehen. Hän astui nuoren naisystäväni kodista ulos. Kertoi olevansa naapurista ja käyvänsä kaverini luona aina silloin rupattelemassa, jos kotona on tylsää. Ihailen kaveriani.
VastaaPoistaLeena, kaverilla on asennetta! Jossain kohtaa tulee kuitenkin se, että pitää osata ja uskaltaa etsiä oma rajansa.
VastaaPoistaNoita puheliaita (ja yksinäisiä) kohtaan usein. Minulla on hieman kyseenalainen taipumus katsoa tillittää ihmisiä silmiin vaikkapa bussipysäkillä ja monelle se on kuin kutsu. Eikä siinä mitään, jos on itse ns. vahvalla mielellä ja on, mistä ammentaa.
VastaaPoistaJoskus ei ole ja silloin huomaan ahdistuvani. Omat rajat ovat silloin ylittyneet.
Liina, ajattelen samoja.
VastaaPoistatai tätillä hiljanen mies :)
VastaaPoistaHannele, sekin ehkä, mutta sitten täti vasta saisikin puhua kun mies tuskin edes keskeyttäisi.
VastaaPoistaEmme me ole tottuneet siihen, että joku tuntematon tulee puhumaan...oma reviiri on kummallinen juttu. Joskus se on tosi iso, joskus paljon tiiviimpi. Riippuu päivästä ja mielentilasta.
VastaaPoistaKirjailijatar, niin on, kummallinen, mutta kunnioitettava, ja sitä kannattaa varmaan kuunnella, mutta joskus myös kouluttaa.
VastaaPoista