Aterioimisesta on tainnut tulla menneen maailman laji, joka kuulostaa jo sanana auttamattoman pompöösiltä.
Ateriakin on sana, jonka merkitys on jotenkin muuttunut. Laitostunut.
On ateriapalveluita, kouluaterioita ja ateriakuponkeja. Muusta en juuri ole kuullut.
Tahdon oppia aterioimaan.
Se on enemmän kuin syömistä siksi, että ateria on enemmän kuin ruokaa.
En oikein saa otetta tästä, mutta jotenkin tämä liittyy ajankäyttöön ja ruoan kunnioittamiseen, rahaan ei ainakaan.
Lähemmäs ateriointia taisin päästä silloin, kun istuimme, mies ja minä, merenrannalla ja mursimme palasia tuoreesta, vielä vähän lämpimästä ruisleivästä.
Olen samaa tehnyt "todeksi"arjessa.Katan kauniisti vaikka eripari jutuilla mutta lautasliinoin ja aterian äärestä ei enää ampaista kännykkään:D Marien blogi oli varmaan kannustin ja se että kaikkein arkisimmankin ruuan ääressä on hyvä iltaisin arkipäivinä syödä rauhassa yhdessä.Aterioida.
VastaaPoistaKiitos tästä.Sain kiinni ja jäin miettimään lisää.
Hyvää alkavaa viikkoa sinulle!
Maria, on saavutus, jos saa suuren perheen saman pöydän ympärille yhtäaikaa. Läheskään aina se ei onnistunut edes silloin kun lapset vielä olivat kotona, nykyisin se on onnistuessaan juhlaa. Mutta myös yksinollessa voi tarjoilla itselleen.
VastaaPoistaSinulle myös hyvää uutta viikkoa!
Meillä syödään yhdessä arkisinkin...aika myöhäänkin välillä(sanoo kuopus)-
VastaaPoistamutta yhdessa sillä illalla kaikilla on kamala nälkä:D -toinen tytär kyllä saattaa syödä yksin jos tulee kymmenen jälkeen töistä.Voi silloin jos saa ihan koko poppoon saman pöydän ääreen se on juhlaa. Ja sairaslomalla huomasin keväällä että on aika kiva syödä joskus myös yksin...(omia herkkuja)
Kiva kun olet siellä♥
Meidän lapset ovat vasta 11 ja 9 joten kotona ovat iltaisin ja siis samssa pöydässä ehdottomasti. Me syödään kun mies on tullut kotiin. Yleensä n. klo 19-20 aloitetaan.
VastaaPoistaTuntuisi jotenkin kolholta tehdä jotenkin muuten. Olen pitänyt tätä asiana jota kaikki tekevät (syövät perheenä yhdessä) muttei se kai olekaan niin, on mulle sanottu.
Lapsuudesta muistan, kuinka mummo puhui aina ateriasta ja aterioimisesta. Syötiin ilta-ateria, tulkaa aterialle jne..
VastaaPoistaMinusta se on kaunis nimitys ruokailemisesta/syömisestä. Syöminen kuulostaa ahmimiselta.
Maria, voimia ja iloa uuteen työviikkoon! Kiva, että myös sinä olet siellä, enkä nyt välttämättä tarkoita töissä. :)
VastaaPoistaPiilomaja, kurjaa on että ne, jotka sanovat etteivät syö yhdessä, puhuvat todennäköisesti totta. Meillä yhteiset ateriat (hih!) jäivät aikataulukaaoksen alle lasten kasvettua harrastamaan kuka mitäkin. Sunnuntaisin sitten otettiin vahinkoa takaisin ja syötiin kauan ja perusteellisesti yhdessä.
Arleena, mummo ehkä myös osasi aterioimisen, ei vaan puhunut siitä!
IKävä tosiasia tuntuu olevan, että yhdessä ateriointi alkaa olla katoavaa kansanperinnettä. Sitä vastaan on hyvä pyristellä. Aterioinnissa on mukana muutakin kuin nälän tyydyttäminen. Siinä ollaan läsnä. Kiireettömästi, nauttien, toinenkin huomoiden ja ateriaa kunnioittaen. JA sen voi tehdä silloinkin kun aterioi yksikseen.
VastaaPoistaTärkeä seikka ottaa huomion kohteeksi! Ateriointi siis.
Tinttarus, muistan miten lasten ollessa pieniä ajattelin joskus, että tuleekohan elämässä enää koskaan semmoinen aika, jolloin voi syödä rauhassa kokonaisen aterian. Ehkä siksi arvostan nykyisin myös yksin syömistä tai siis aterioimista, vaikka sana edelleen kuulostaa vähän hoopolta.
VastaaPoistaIhan mahtavaa, nyökyttelen. Minä yleensä myös vain syön, oikein hotkin. Olen kamala ahmimaan. Yritän opetella sulokkaan syömisen taitoa, että nauttisi joka suupalasta.
VastaaPoistaKirjailijatar, nyt vasta kolahtikin somasti: sulokas syöminen, kas siinä projektimme!
VastaaPoistaDahlia, onneksi on sunnuntait ja muut pyhäpäivät! Sekin on taito, että tekee niistä erilaisia kuin arjesta.
VastaaPoistaOlen aivan samaa mieltä. Ja totta, kamala miten tuo ateria-sana on laitostunut, muuttunut joksikin lomakekieleksi. Tosi kurjaa.
VastaaPoistaRuuan nauttiminen on niin iso ilo, tekee mieli nyt kirjoittaa, että se aterioiminen on niin iso ilo. Välillä tuntuu, että Suomessa ei yleisesti edes muisteta ajatella sitä aterioimispuolta ollenkaan, puhutaan vain ravintoarvoista ja kasvisruokapäivistä jne. mutta missä on kunnioitus ja ilo.
Meidän lapset on syksystä asti syöneet koulussa juoksuradalla. Pöydät on urheiluhallissa väliaikaisesti siellä keskellä juoksurataa. Ensi vuonna syövät pihalla pressuparakeissa. En tiedä kuinka kauan se tulee jatkumaan. Kaupungilta ei vielä ole löytynyt rahoja ruokalan korjaamiseen. Tietenkään kaikkeen ei ole rahaa heti, mutta minusta se kertoo myös siitä, minkä verran kouluruokailua oikeasti arvostetaan. Mitä yhteiskunta haluaa opettaa lapsille ruokailusta. Syöminen on koulussa, ainakin täällä meillä, ollut koko lasten kouluajan vain sellainen nopea suoritus, johon mennään myöhässä ja jossa napataan annos ja sitten nopeasti taas tunnille. Poikani tykkää syödä vähän hitaammin ja nauttia ruuasta, mutta opettajalle se on ollut ongelma... se koetaan huonona käytöksenä, hidasteluna.
Pikkuasioita nämä tietysti, mutta jokin niissä kuitenkin minua on koko ajan kiukuttanut.
Yhdessä rauhassa syöminen ja juttelu siinä samalla ja ruuan näkeminen ja maistaminen ja muistaminen, se on niin mukavaa. Sellaisena haluaisin ajatella ruokailua, silloin se olisi ateriointia, ateriointi on kaunis sana.
Himalainen, se mitä kirjoitit muistutti mieleeni vastauksen, jonka sain, kun kerran kysyin yhdeltä lapsistamme minkälaisia ruokatapoja koulussa on opetettu. Lapsi tiesi: "Ruokajonossa ei saa sanoa YÄK".
VastaaPoistaAina jotain sentään!
Mutta eivät nämä ihan pikkuasioita ole, vaikka pieniltä näyttävät.