Kadulla kerjäläinen kädessään tyhjä pahvimuki. Sormien kynsissä vaalenpunaista helmiäistä.
Ajattelen: Eikö vaivoin kerättyjä lantteja olisi voinut käyttää tärkeämpään kuin kynsilakan ostoon.
Sitten häpeän. Aika kunnolla.
Mitä jos näinkin jotain paljon isompaa kuin ne kynnet.
Taisin nähdä ihmeen.
Sen että ihminen syvimmässä alennustilassaankin jaksaa pitää kiinni ihmisarvostaan ja naisellisuudestaan.
Ei kaikki mikä näyttää materialta välttämättä ole vain sitä.
Monenlaista on kirjoitettu, kaikki ihmiset on kuitenkin saman arvoisia.
VastaaPoistaNiin, ehkä tuo ihmispolo tunsi jotain suurta sisällään ja olemuksessaan, kun oli saanut kauniit kynnet. Voi vain kuvitella, mitä hänestä itsestään tuntui.
VastaaPoistaSarppu;
VastaaPoistakiitos.
Pipsa;
käytännössä se ei kuitenkaan aina mene niin, ja se on surullista.
Mummeli;
tai sitten se oli niinpäin, että hänellä oli kauniit kynnet koska hän kaikesta huolimatta jaksoi tuntea itsensä arvokkaaksi.
Asiat voi olla moninpäin. Ehkä kynnet oli lakannut joku hänen ystävänsä, joka pitää huolta ja auttaa..tai sitten on myös totuus, että kerjäläsissä on myös "huijareita". kaikki on mahdollista, ja me emme tiedä, eikä tarvitsekaan tietää :)
VastaaPoistaWihtori;
VastaaPoistaei voi eikä tarvitse, onneksi ei.
Pysäytit miettimään, millaisin silmin kanssakulkijamme näemmekään.
VastaaPoistaToi myös mieleeni tämän koskettavan runon Helena Anhavalta:
Jokin särkyneen ihmisen äänenpaino jää sinuun.
Kun pultsari sanoo:
- Te katsotte minuun niin kuin ihmiseen katsotaan..
Asioissa on monta puolta. Laitat taas ajattelemaan.
VastaaPoistaHannah;
VastaaPoistaAnhavan runo on hieno!
Rva Pioni;
ajattelen tätä itsekin.
Niin olisin minäkin ajatellut. Olisin sen jälkeen vain unohtanut, näin pinnallinen voi olla vain ihminen, joka elää yltäkylläisyydessä.
VastaaPoistaJotain olisi tehtävä ensin itsensä kohdalla ja sen jälkeen näkee paremmin muiden hädän.
Arleena;
VastaaPoistaniin totta tuo viimeinen lause.