Minulla on untuvapeitto ja lämpimät patterit.
Jos kroppani kronglaa tai sitä uhkaa raadella mitätönkin pikkupipi, saan hoivaa ja troppia.
Puistonpenkillä nukkuu nuori maahanmuuttaja peitteenään muutama sanomalehti.
Jos hän hakeutuisi julkisen sairaanhoidon piiriin, todennäköinen seuraus olisi maastakarkoitus.
Tämän toteaminen tarjoaa minulle umpikieron mahdollisuuden esitellä sosiaalista valveutuneisuuttani.
Voin ihmetellä, surkutella, taivastella.
Mutta vaikka kuinka parkuisin, tiedän olevani hurskastelija siihen hetkeen asti kun ymmärrän, tahdon, osaan ja uskallan toimia.
Jotkut uskaltavat ja osaavat.
Helsingissä toimii, tosin pienin resurssein, puolisalainen paperittomia auttava klinikka.
Olkoon vain pisara meressä. Pisara on joskus iso juttu.
Ja kyllä, artikkelissa haastatellaan klinikalla vapaaehtoisena toimivaa omaa poikaamme.
Se tekee minut nöyräksi ja onnelliseksi siitä, että edes hän jaksaa ja uskaltaa.
Luin täällä lehden nettiversion kyynelsilmin.
VastaaPoistaAnna halaus ihanalle T:lle minulta.
Terveiset Tampereen kupeesta.
-T
Ei omena kauas puusta putoa! Niin kauan on toivoa, kun joku tekee jotakin.
VastaaPoistaIlona puki kommentissaan sanoiksi minunkin mietteeni.
VastaaPoistaJa pisaroistahan ne suuret vedetkin koostuvat..
Lämmin rutistus luoksesi!
Anonyymi
VastaaPoistaKiitos T, halaus menee perille. Ja sinulle toinen.
Ilona H
siinä, että jotkut tekevät on sekin, että tekemättömät ehkä heräävät ja huomaavat mitä sittenkin voisi tehdä.
Hannah
myös sinulle rutistus!
Luin Metron nettijutun. En päässyt loppuun kuivin silmin.
VastaaPoistaKodin perintöä on oivaltaa, että kaikkien auttaminen yhtä yhtä arvokasta. Hieno poika Sinulla Pirkko. Lämpimin ajatuksin.
Dahlia
VastaaPoistaeikös vaan! Ja pisaroita taitaa sittenkin olla useampia, usein vain kovin näkymättömissä.
Marjatta
en uskalla ottaa tästä höyheniä hattuuni, lapset taitavat monessa asiassa olla ne, joilta me voisimme periä asenteita ja ajattelutapoja.
Voi miten hienoa, että maailmassa on rohkeita ihmisiä, jotka oikeasti tekevät asioille jotain. Nostan hattua ja kumarran. Oikeaa, todellista lähimmäisen rakkautta.
VastaaPoistaKirjailijatar
VastaaPoistakaikessa auttamisessa on sitten aina se kääntöpuoli, että ajattelee miten paljon enemmän voisi tehdä. Tässäkin varmasti aika kipeänä. Toisaalti: vaikka tuolla klinikalla tehtäisiin miten vaativia operaatioita tahansa, joka päivä, aamusta iltaan, niin se sittenkin olisi vain tippa meressä. Siksi minusta rohkeinta kaikesta on auttaminen siitäkin huolimatta, että tietää, että voi tehdä vain vähän.
Hienon pojan olet kasvattanut.
VastaaPoistaT.Seija
Anonyymi
VastaaPoistaMinusta tuntuu, että lapseni ovat kasvattaneet itse itsensä, niin erilaisia he keskenään ovat.
Täällä kaupungissa on ainakin yksi asunnoton, jonka tiedän, mutta hän ei halua asuntoa itselleen, vaikka saisikin, onkohan niitä enemmän?Ei kenenkään ole pakko asua taivasalla, mutta ehkä niitäkin on joilla ei ole asuntoa, tuntuu vain uskomattomalta että Suomessa voisi olla näin, ainakaan enää, 70-luvulla se oli yleisempää. Hienoa että joku uhrautuu heitä auttamaan.
VastaaPoistaPepita
VastaaPoistaHe, jotka eivät halua asuntoa ovat usein tilanteessa, jossa ei uskalla haluta, koska oleskelee maassa paperittomana, ja siis karkoitusuhan alisena. Tämä ei tietenkään koske kaikkia vapaaehtoisesti asunnottomia.