Hukkasin ikonin työpöydältäni. Kolmas kerta! (Tämä ei ole teologiaa vaan teknologiaa.)
Aikuinen lapseni jaksoi kärsivällisesti neuvoa miten se löytyy koneen labyrinteistä.
Ei muistuttanut, että kerta oli kolmas. Ei kohottanut edes kulmakarvojaan.
Se on armoa.
Sekin taitaa olla armoa, että en kerro monesko kerta on kyseessä, kun mies unohtaa puhelimensa milloin minnekin. (Teologiaa?)
Moitin usein itseäni: Ääliö! Saatan olla oikeassa, mutta toisaalti ihan tolkuttoman väärässä.
Ääliö ei moittimalla viisastu.
Ilman arkista armoa arki kompastuisi omiin jalkoihinsa, ja ääliöt saattavat tarvita vain väljemmän pipon.
Minä joudun jatkuvasti olemaan armelias itselleni. Hukkaan jatkuvasti ikoneita! Tai hukkaan aina sen saman, enkä juuri nytkään muista mistä se tulee takaisin. Kysyn neuvoa sitten joltakulta armeliaalta viisaalta :)
VastaaPoistaJoitain asioita ei vaan koskaan opi. Minulle tietyt tekniset asiat ovat sellaisia. Ei auta vaikka mies näyttää sadannen kerran, kuinka jokin juttu tehdään. Ei se pysy päässä.
VastaaPoistaSiksi on hyvä, että on niitä, joilla kärsivällisyys riittää uudelleennäyttämiseen.
Arkinen armo on kauneinta.Halit♥
VastaaPoistaKirjailijata
VastaaPoistaOnneksi semmoisia on.
Kirsikka
Ei opi. Luulen että oppisi paremmin jos tietäisi miksi joku juttu menee niin tai näin.
Maria
Kauneus on hieno sana tässä(kin) yhteydessä.