Toissapäivänä Töölöntorilla seisoi joulupukki ja saman päivän iltana Tähtitorninmäellä neuvostoupseeri koppalakkeineen.
Rooliasuja?
Eilen kävin katsomassa Kristina från Duvemålan.
Huikea! Olen sanaton ja vieläkin itkettää.
Väliajalla katselin yleisöä. Kaikilla meilläkin rooliasut? Ehkä vaan lapset ovat ilman niitä.
Sitten muistin miltä lasten leikkipuistossa näyttää, pienet tytöt vaaleanpunaisissaan.
Harva meistä uskaltautuu, kotinsa seinien ulkopuolelle, ilman rooliasuaan...:)
VastaaPoistaIrmastiina
VastaaPoistaJäin miettimään että entäs kotona.
Kotona ei tarvitse rooliasua, ei ole aihetta esittää.
VastaaPoistaToisin on kodin ulkopuolella, on näytettävä se parempi puoli muille.
Arleena
VastaaPoistaJos nyt kysyisin aikuisilta lapsiltani oliko minulla rooliasuja kotona, he ehkä muistelisivat raidallisia marimekkoyöpaitojani. Hipsin niissä vapaina aamupäivinä vaikka kuinka pitkään, ja käytin niitä iltamekkoina kotioloissa. Roolini: raitapaitaäiti?
Yksi parhaista asioista mikä liittyy siihen että menin syksyllä töihin vuosikausien tauon jälkeen on se että SAA PUKEUTUA. Anteeksi kun "huusin" tuon, mutten tiedä miten muuten kyllin voisin alleviivata sitä että pukeutuminen on suuri ilo. Enkä nyt tarkoita mitään sen kummempaa kuin että panee päälleen aamulla jotakin sellaista missä on hyvä olla, mikä tuottaa itselle iloa - ja varmaan sitä kautta muillekin!
VastaaPoistaJa mikä suuri riemu kun silloin tällöin voi pukeutua ihan parhaimpiinsa. Käyttää paljonkin aikaa valmistautumiseen, juhlistaa myös näin jotakin hiukan erityisempää tilaisuutta.
En erityisemmin ajattele että vaatteet olisivat rooliasuja. En minä itseäni muuta enkä muutu toiseksi vaatteiden myötä. Valitsen vain sellaista joka on linjassa sen kanssa mikä minä olen. En ajattele että oman "paremman puolensa näyttäminen" olisi taakka ensinkään tai joku rooli. Mulle se on suuri ilo ja kohteliaisuuden osoituskin muita kohtaan.
Piilomaja
VastaaPoistaOlen ihan samaa mieltä. PUKEUTUMINEN on suuri ilo enkä edes pyydä anteeksi, että huudan. Nautin valtavasti myös kivasti pukeutuneiden katselemisesta, oikein "kerään" silmilläni persoonallisia tyyppejä.
Rooliasut ovat sitten eri juttu. Niistä on mielestäni kysymys silloin kun ihminen pukeutuu joksikin jota ei ehkä ole. Tämä tuli mieleeni taas kerran nimenomaan Svenska Teaternissa. Pienen ankkalammikon sosiaaliset paineet yhdenmukaistavat naisia tavalla, joka on pahimmillaan surkuhupaisa. Taustalla varmaan enemmän se surku, pelko tulla ulkopuoliseksi, jos pukeutuu poiketen siitä ahtaasta kaavasta jonka joku - kukakohan?- sanelee.
Mietin myös pukisinko itse pienen pojan vaaleanpunaiseen haalariin ja huomaan että ehkä en, enkä keksi itselleni yhtään järkevää puolustusta. Olen siis itsekin lapsen roolittaja ihan epärationaalisella tavalla.
Luulen, että pukeutuminen parhaimmillaan on sitä, että toteuttaa sitä, mitä itse kokee kauniiksi, ja millainen itse kokee olevansa, ja että, jos siltä tuntuu uskaltaa tehdä sen tavalla jossa on mukana luovaa leikkiä. Mutta entä jos kokee kauniiksi sen, mikä on objektiivisesti rumaa? Varmaan tarvitaan myös silmän harjaantumista näkemään todellinen kaunis ja erottamaan se siitä mikä sitä ei kertakaikkiaan ole.
Joo on kyllä totta tuo mitä sanot, on sellaisia ihan rooliasuksi katsottavia juttuja, uskoakseni sain kiinni esimerkistäsi.
VastaaPoistaTuli mieleen juhlapukeutumisen suhteen yksi juttu: jos kutsussa määritellään jotenkin pukeutuminen niin aina on ihmisiä joita se ärsyttää kovasti. Sitten on niitä joiden mielestä se on suuri helpotus: ei voi mennä "pieleen" kun annetaan kutsuja puolelta ohje.
Itse ajattelen niin että tietty protokolla, tavat ja etiketti ovat tavallaan turvallisia ohjenuoria ja apulaisia. Ihailen niitä jotka osaavat samaan aikaan sekä noudattaa niitÄ ettÄ tavallaan rikkoa niitä, menemättä kovin pahasti rajan yli kuitenkaan. Olisiko se sitten luovaa pukeutumista, en tiedä.
Olen miettinyt kummasta olen tykännyt enemmän; työpaikoista joissa on työpuku (ihan todellinen, yksi ja ainoa tai sitten muuten hyvin tarkkaan määritellyt vaikka ehkä sanattomatkin pukeutumissäännöt) vai sellaisista joissa on ihan sama mitä päälleen heittää. Huomaan että molemmissa on puolensa.
Violet
VastaaPoistaSilläkin uhalla, että nyt menee nyökyttelyksi, myönnän että protokolla ja etiketti ovat yhteistä olemista helpottavia asioita, joita voi rikkoa tyylikkäästi vain jos ne ensin hallitsee. Ajattelen tässä muutamaa tuntemaani henkilöä, jotka osaavat protokollan ohittamisen ihanasti persoonallisella tavalla. Toisaalti olen joskus tuntenut myötähäpeää kun jossain tilanteessa näkee oikein krouvisti ylipukeutuneen. Itse olen pari kertaa hävennyt omaa alipukeutumistani, joka on johtunut siitä että en ole tuntenut paikallista etikettiä. Kutsussa oleva pukeutumisohje olisi pelastanut tilanteen.
Työpuvuista se, että olisi kamalaa olla työpaikassa, jossa on työpuku, jonka itse kokee rumaksi tai joka nyt vaan kertakaikkiaan muuten ei tunnu hyvältä. En myöskään tiedä onko yhtenäinen koulupuku hyvä vai huono asia.
Pakko jatkaa vielä hiukan: muistan kun olin nuorena töissä yhdessä lelukaupassa. Meillä oli ihan kauheat työpuvut, semmoiset "hassut"...voi helekatti. Oltiin kuin isoja lapsia, aivan naurettavaa. Otti päähän joka päivä panna ne päälleen.
VastaaPoistaViolet
VastaaPoistaAina välillä säälin myös Stockmannin myyjiä.
Ai niin joo...:)
VastaaPoistaVielä näin ajan päästä pakko kommentoida: saunaahan kutsutaan monesti paikaksi, jossa roolit ja luokkaerot jäävät pukuhuoneeseen, juurikin niiden vaatteiden muodossa. Vaikea on alastomasta ihmisestä sanoa, kuka kuuluu mihinkin lokeroon. Vaatteet on aatteet.
VastaaPoistaJa hyvin pukeutumisesta: täällä maalla sitä elää "katseilta piilossa", ja se masentaa välillä erittäin paljon. Tuntuu että kivat vaatteet ja laittautuminen menee hukkaan, jos itseään ei pääse vähän esittelemään, se on vain totuus. Totta kai kotonakin haluaa olla nättinä, mutta se on usein nätteilyä mukavissa kotivaatteissa. Jos vähän pääsee pyörimään ihmisten ilmoille ja eteen, tuntee saaneensa vaivalle vastinetta.