Meillä on pari naapuria, jotka eivät koskaan tervehdi vaan kääntävät katseensa pois hyvissä ajoin. En ota sitä henkilökohtaisesti sillä olen ymmärtänyt etteivät he tervehdi muitakaan.
Tarvitsevat ilmeisesti etäisyyttä ja omaa rauhaa.
Minäkin arvostan omaa rauhaani mutta sillä on toisenlaiset rajat. On kiva tervehtiä naapureita ja jutella heidän kanssaan jos osumme samaan raitiovaunuun tai bussiin. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että kaikkien pitäisi puhua kaikkien kanssa, ja että on jotenkin kansallinen häpeä, kun Suomessa istutaan hiljaa yleisissä kulkuneuvoissa ja muissa yhteisissä tiloissa. Ajatus pitkästä bussi-, juna- tai lentomatkasta vieressäistuvan ventovieraan puhuessa asioista, jotka eivät vähääkään kiinnosta, tuntuu melkein pelottavalta.
Ehkä tässä kaikessa on kyse etäisyydentajusta, siitä mikä milloinkin on oikea välimatka ja ketä mitenkin voi lähestyä.
Itse olen aika arka ottamaan kontaktia, ja pitelen joskus kirjaimellisesti hihasta ekstroverttiä miestäni.
Me asumme päättyvän tien varrella ja kaikki tervehtivät ja vaihtavat, jopa muutaman sanan jos siltä tuntuu....paitsi yksi vanhempi pariskunta.
VastaaPoistaSyksyllä, kun tähän muutimme yritin aina tervehtiä heitäkin, mutta nyt olen oppinut, että he eivät halua olla kanssakäymisissä naapureidensa kanssa....sen heille suotakoon...:)
Mukavaa viikonloppua sinulle!
Kun aikoinaan muutimme sieltä kehä3 sisäpuolelta tänne maalle, olin ensin vähän ihmeissäni, kun kaikki tervehti ja tuli juttelemaan ja vieläpä sinuttelivat. En oikein tiennyt miten siihen suhtautua, en vain ollut oppinut tähän elämänmenoon, vuodet sitten muuttanneet minua, kaikkia tervehditään, kaikkien kanssa jutellaan ja kaikkia sinutellaan. Se on täkäläistä elämänlaatua.
VastaaPoistaIrmastiina
VastaaPoistaKai noilla tervehtimistä karttavilla on oma elämäntarinansa, joka on saanut heidät valitsemaan tuon linjan. Itselleni vaan tuli aika pitkään hassuja itsesyytöksiä kun mietin, miten olen heitä mahtanut tietämättäni loukata.
Mummeli
Näissä jutuissa on varmasti valtavan suuria paikallisia eroja. Se mikä toimii hyvin maalla, saattaa olla hankalaa kaupungeissa, ja päinvastoin. Näitä eroja saattaa toki olla jopa saman kunnan sisällä, itse ajattelen tuttua pohjanmaalaiskuntaa, jossa saaristokylän tavat selvästi poikkeavat sisämaassa olevan kylän tavoista.
Meillä kai mies pitelee hihasta minua.
VastaaPoistaMutta on totta, että kaikkea ei halua kuulla,
etäisyyttä on mukava pitää/saada osaksensa
ja silti olla hyvissä väleissä.
Sama pätee työkavereihin.
Hyvä ja kiintoisa postaus taas.
Rva Pioni
VastaaPoistaEtäisyyden ja läheisyyden säätely on kyllä aika vaikea laji. Jokainen tarvitsee molempia ja varmaan myös kaikkea siltä väliltä. Jokainen varmaan tarvitsee myös hihastapitelijöitä tai vaihtoehtoisesti niitä, jotka kannustavat uskaltautumaan kontakteihin.
Se on kai sitä (sydämen)sivistystä, että osaa vieraita ihmisiä sopivan luontevasti jututtaa niin että samalla kunnioittaa heidän yksityisyyttään. Tuppisuisuus voi olla loukkaavaa, liika hölöttäminen rasittavaa.
VastaaPoistaOmassa kotitalossani naapureiden kanssa aina tervehditään, yleensä vaihdetaan muutama sana ja joskus jäädään juttelemaan enemmänkin. Koirien ulkoiluttajat jäävät hyvin usein juttelemaan keskenään ennenkuin taas jatkavat matkaansa.
Täälläpäin on tapana tervehtiä vain oman taloyhtiön ihmisiä, ei muitten, jos ei ole jossakin tutustuttu. Minua on alkanut vähän naurattaa tämä systeemi. Vaikka olen asunut samassa kaupunginosassa seitsemänkymmentäluvulta asti, ja tiedän monet ihmiset jopa nimeltä, emme tervehdi, kun emme ole koskaan jutelleet. Koiranpennun kanssa onneksi oli helppoa tutustua paremmin ihmisiin:)
VastaaPoistaToisaalta, talossamma on kolme erikokoista perheasuntoa ja kaksi yksiötä. Juttelemme paljonkin ulkona, mutta koskaan emme ole kahville toistemme kotiin lähteneet.
Ina
VastaaPoistaUskon tuohon sydämensivistykseen. Jopa ilman sulkuja. Uskon siksikin, että vaikka tapoja voi opettaa ja oppia, lopulta kuitenkin on kysymys syvemmältä tulevista asenteista, intuitiosta ja toisen ihmisen kunnioittamisesta.
Katriina
Näen tuon koirajutun päivittäin koska asumme suositun koiranulkoiluttamisreitin vieressä. Koirat ja niiden ulkoiluttajat pysähtyvät usein seurustelemaan, ja minä tulen aina uteliaaksi: jutellaanko siinä muutakin kuin koirista? Ei silti, vaikka ei juteltaisikaan, pääasia kai, että ihmiset ja koirat kohtaavat toisensa luontevasti.
Kun muutettiin tänne pikkukaupunkiin, olen ollut ymmälläni. Turussa vietetty aika opetti, että tuttuja tuli tosi harvoin vastaan kaupungilla. Kuljin siis kuin outojen ihmisten ympäröimänä enkä varautunut kontakteihin. Täällä on ollut hieman outoa, kun tuttuja tulee vastaan päivittäin. Olen myös miettinyt kuinka usein kuljen ohi entiseen Turku-tyyliini enkä huomioi tuttuja ennekuin minut on ensin huomattu.
VastaaPoistaArleena
VastaaPoistaHelsingissä huomaan, että myös kaupunginosasta voi muodostua "pikkukaupunki". Samat ihmiset liikkuvat samoilla kulmilla ja jossain vaiheessa aletaan nyökkäillä tervehdykseksi. Tätä tapahtuu ihan tässä ydinkeskustan liepeelläkin.
ei kait ole pakko kaikkia morjestaa
VastaaPoistaHannelen paratiisi
VastaaPoistaOnneksi ei!
Olen samaa mieltä tuosta sydämensivistyksen merkityksestä kohdatessa kanssaihmisiä. Itselleni on helppoa tutustua uusiin ja tuntemattomiin ihmisiin. Luotan myös vaistooni. Mies meillä pidättyvämpi ja arempi. Matkoilla molempien ominaisuudet yhdessä hyviä, kun miehellä tosi hyvät urheilu- (jalkapallo) yms yleistiedot ja itselläni muuten vain iloinen sosiaalisuus.
VastaaPoistaRita
VastaaPoistaMinäkin luotan vaistooni, ja se on osoittautunut enimmäkseen luotettavaksi. Olen myös muutaman kerran toiminut vaistoani vastaan ja saanut myöhemmin katua. Tässä en nyt enää tarkoita pelkkää tervehtimistä, vaan suhtautumista ihmisiin yleensä.
Viisaasti kirjoitit !Kiitos Pirkko
VastaaPoista♥
Maria
VastaaPoistaKiitos!